Odottaessani
toista lasta, minulle tehtiin noin kuukautta ennen
synnytystä synnytystapa-arviointi, jossa tutkittiin,
mahtuisiko vauva ulos alakautta. Vatsani ei tosin ollut
mitenkään epätavallisen iso - jos nyt ei kovin
pienikään - mutta lantioni tuntui kuulemma hieman
ahtaalta. Niinpä sain lähetteen ultraäänitutkimukseen.
Ultran mukaan
vauvan tuleva syntymäpaino liikkuisi todennäköisesti
jossakin 3200-3300 gramman välillä ja lantioni tuntui
normaalikokoiselta. Vältyin lantioröntgeniltä ja pääsin
näillä arvioilla alatiesynnytykseen. Olin helpottunut,
sillä en tosiaankaan halunnut tällä kertaa joutua
leikattavaksi.
LAPSIVEDET
TULEVAT!
Noin viikkoa
ennen laskettua aikaa tunsin eräänä iltana lapsiveden
tulevan, ja lähdimme sairaalaan. Supistukset eivät
kuitenkaan olleet vielä alkaneet, mutta koska lapsivesi oli
jo mennyt, jouduin jäämään sairaalan vuodeosastolle.
Isä lähti kotiin nukkumaan. Minä pyörin hereillä koko
yön sairaalan sängyssäni.
Ensimmäisen
supistuksen tunsin joskus aamuyöllä, mutta vei vielä oman
aikansa, ennen kuin säännölliset supistukset lähtivät
kunnolla käyntiin. Kun isä saapui mukaan synnytykseen,
olin jo aikani istuskellut päivähuoneen keinutuolissa ja
kärsinyt hammasta purren kauheita kipuja. Tunsin itseni
urheaksi, kun olin päässyt jo näin pitkälle ja uhkuin
itseluottamusta. Kyllä minä tästä selviäisin ilman
epiduraaleja!
SYNNYTYS
ALKAA
Siirryimme
synnytyshuoneeseen, ja pian sain todeta, että
pahimmat supistukset olivat vasta tulossa.
Avautumisvaihe kesti ja kesti ja kipu paheni koko
ajan. Kirosin mielessäni, että olin antanut saattaa
itseni tähän tilaan. Vannoin, etten enää ikinä
tulisi raskaaksi ja joutuisi synnyttämään lapsia.
Kärsittyäni tuntikausia, pyysin lopulta voipuneena
epiduraalin.
Epiduraalia ei
kuitenkaan saanut heti, sillä sairaalassa oli
ruuhkaa. Kun joku vihdoin ehti minunkin luo, tämä
joku olikin sitten harjoittelija, joka pisti neulan
selkärankaani kerran toisensa jälkeen löytämättä
oikeaa kohtaa. Yritin pysyä hievahtamatta paikallani
samalla, kun järkyttävän kivuliaat supistukset
iskivät aaltoina kimppuuni yhä uudestaan.
Lopulta harjoittelija
antoi periksi ja kutsui paikalle oikean lääkärin.
Neula osui kohdalle heti ensimmäisellä yrityksellä
ja hetken odottelun jälkeen puudutusaine alkoi
tehota. Kipu ei hävinnyt kokonaan, mutta lieveni sen
verran, että pystyin hetken levähtämään.
PITKÄ
PONNISTUS
Seuraavaksi tuli
ponnisteluvaihe, enkä saanut enää lisää puudutusta, jotta
pystyisin ponnistamaan. Puudutus nimittäin myös lamauttaa
alaraajoja.
Tästä alkoi
synnytyskipujen huipennus. Kun normaali ponnistusvaihe
kestää alle tunnin, tässä maratonsynnytyksessä siihenkin
kului yli kaksi tuntia. Koska olin ollut yli 30 tuntia
nukkumatta enkä ollut sairaalassa juuri syötävääkään
saanut, ponnistuksessa tarvittavat voimat olivat vähissä, ja
tuntui, etten edes osannut ponnistaa. Ihmisiä vilisi
ympärillä koko ajan - kasvot vain vaihtuivat työvuorojen
vaihtumisen mukaan. Osa oli mukavia ja asiallisia, osa
tumpeloita ja osa kuin suoraan kauhufilmistä karanneita.
Kätilöistä viimeinen kuului ehdottomasti tähän
kauhukategoriaan.
Ponnistin minkä
pystyin, mutta kätilön mielestä en ponnistanut kunnolla.
Saksiaan kilkutellen hän uhkasi leikata alapääni auki, jos
ei vauvan pää ala pian näkyä. Mieleen alkoi nousta
epätoivoisia ajatuksia. Mitä jos en jaksa loppuun asti?
Mitä jos minulta lähtee taju? Tehdäänkö minulle
hätäsektio? Melkein jo toivoin, että taju lähtisi ja
tämä kärsimys loppuisi.
