Keskiviikko
heinäkuun 13. päivä oli mieheni syntymäpäivä ja olimme
jo aiemmin vitsailleet esikoisen syntyvän varmaan samana
päivänä. Laskettu aika oli ollut heinäkuun 10. päivä,
mutta olin varma että vauva menee reippaasti yli. Mieheni
kehotti minua jo aiemmin "säästämään"
syntymän hänen kanssaan samalle päivälle, ja olimme
nauraneet koko asialle.
Keskiviikon
vastaisena yönä minulla oli pieniä kuukautiskivun
tyyppisiä tuntemuksia, mutta en pitänyt niitä juuri
minään, sillä sain nukuttua mainiosti tuntemuksista
huolimatta. Mieheni heräsi hieman ennen kuutta
valmistelemaan töihin lähtöä ja minä jatkoin unia
tyytyväisenä.
Klo 06.25
heräsin tekstiviestin ääneen. Ystävämme laittoi
miehelleni onnitteluviestin, jossa mainitsi parhaan lahjan
olevan vielä tulossa. Samaan aikaan minulla oli vessahätä
ja nousin sängystä lähteäkseni vessaan. Tunsin jotain
märkää jalkovälissä ja pääsin vessan ovelle kun
tunsin vetisen liman valuvan lattialle. Mieheni oli juuri
lähdössä töihin ja huusin hänetkin katsomaan
tilannetta.
Neuvolassa oli
varoiteltu, että limatulpan irtoamisen jälkeen saattoi
mennä vielä kolmekin päivää kunnes synnytys kunnolla
alkaa. Pähkäilimme siinä yhdessä kannattaisiko lähteä
töihin vai jäädä kotiin seurakseni. Alavatsalla alkoi
tuntua pieniä voimistuvia supistuksia ja päätimme miehen
jäävän ainakin aamupäiväksi kotiin. Jos mitään ei
tapahtuisi, hän menisi illaksi töihin.
SUPISTUKSET
VOIMISTUVAT
Aamupala ei
oikein minulle maistunut ja koetin juoda nestettä,
hellepäivä kun vielä kaikenlisäksi oli. Supistuksia tuli
tasaisesti 5-10 minuutin välein ja muistimme
synnytysvalmennuksen neuvot painovoimasta. Päätimme
lähteä kävelylle ja nauttia aamupäivän auringosta.
Kävelimme auringon paisteessa hissukseen ja pysähdyimme
istuskelemaan kallioille järven rantaan ja puiston
penkille. Supistuksia tuli viiden minuutin välein ja ne
muuttuivat koko ajan kivuliaimmiksi ja pidemmiksi. Lähdimme
reilun tunnin kävelyretken jälkeen juomaan
syntymäpäiväkahveja kotiimme, olimmehan leiponeet
edellisenä iltana kakunkin sitä varten. Kahvitellessa olo
sitten alkoi olla jo aika kivulias ja puolen päivän aikaan
suuntasimme kohti sairaalaa.
Meidät otti
vastaan nuori kätilö, joka vaihdatti vaatteet, pisti
piuhoihin ja kyseli tiedot ylös. Samalla hän tutki
tilanteen ja totesi minun olevan kahdelle sormelle auki ja
kanava oli jo hävinnyt, ei siis turha reissu. Pääsimme
saman tien synnytyssaliin odottelemaan synnytyksen
etenemistä ja kivut alkoivat olla jo aika
sietämättömät. Kätilö käski minun kokeilla ilokaasua,
mutta siitä tuli vain huono olo ja päätin luopua
ajatuksesta. Pyysin epiduraalia ja anestesialääkäri
laitettiin hakuun. Mieheni hieroi selkääni aina
supistuksen tullessa ja minä keskityin ulisemaan kivusta
samaan aikaan.
Epiduraalista odotin saavani avun kipuun,
mutta mitä vielä! Sain maksimiannokset, mutta ne eivät
tuntuneet auttavan. Jossain välissä lääkäri kävi
tutkimassa lantion ja puhkaisi kalvot, samalla olin auki jo
viisi senttiä. Toiset viisi senttiä aukeni nopeasti.
Huusin kivusta ja sain jotain kipulääkettä, joka ei
kyllä sekään auttanut. Kätilö antoi luvan ruveta
ponnistelemaan. Halusin käydä
vielä pissalla, mutta se ei onnistunut, joten minut
katetroitiin. Samalla tunsin hirveää painetta ja
kakkaamisen tarvetta. Minut käskettiin hetkeksi
synnytysjakkaralle, jotta ponnistusvaihe etenisi nopeasti.
Kätilö oli erittäin ammattitaitoinen ja sai minut
tuntemaan oloni turvalliseksi kaikesta huolimatta.
PAINETTA JA
PONNISTELUA
Passiivista
ponnistusvaihetta kesti muutaman tunnin, jonka aikana
meinasi usko kadota! Harjoittelimme muutaman kerran oikeaa
ponnistusta, seuraavaa vaihetta jo ajatellen! Vihdoin
kätilö kutsui huoneeseen toisenkin kätilön ja pääsimme
ponnistamaan kunnolla! Ilman kätilöiden ja mieheni
kannustavia kommentteja tuskin olisin jaksanut niin hyvin.
Paineen tunne oli valtava ja tuntui kuin joka paikka
ratkeaisi!
Vihdoin pieni pää ilmestyi näkyviin ja tunsin
että asiassa on edetty. Supistuksia tuli ja ponnistin
minkä jaksoin, mutta pää ei tuntunut tulevan niin kuin
piti. Kätilö päätti leikata välilihan, josko se olisi
siitä kiinni. Sydänäänet heikkenivät välillä ja sain
lisähappea ja asentoani korjattiin. Äänet onneksi
paranivat sillä ja jatkoimme ponnistelua. Yhtä äkkiä
ponnistuksen välillä vauvan pää lähti syntymään
itsestään ja seuraavalla ponnistuksella klo 17.59 koko
vauva luiskahti maailmaan! Kaunis, pieni tyttäremme
nostettiin rinnalleni ja ihmettelimme sitä mieheni kanssa
sanattomina!
Lastenhoitaja
tuli punnitsemaan ja mittaamaan vauvan ja avustamaan
miestäni vauvan kylvetyksessä. Painoa oli 4310 g ja
pituutta 54 cm, ei siis ihme, että piti hieman ponnistella
ylimääräistä! Kätilö rupesi tarkastelemaan vaurioita
ja olihan niitä! Minut parsittiin kasaan neljäntoista
tikin voimin. Samassa rytäkässä haavasta vuoti iso
verenpurkauma. Kipeää teki! Kuulemma kilo pienempi vauva
olisi riittänyt kokoiselleni!
Pääsimme
kuitenkin klo 23 maissa onnellisesti osastolle, missä
vietimme perheenä neljä päivää opetellen tuntemaan
toisiamme! Olin todella kipeä synnytyksen jälkeen, ja
istuminenkin luonnistui vasta kahden viikon kuluttua. Ilman
mieheni apua ja tukea synnytyksessä ja sen jälkeen olisin
ollut todella hukassa!
- Onnellinen
