Synnytys synnytyslaululla
Supistukset
alkoivat yhtäkkiä kolmelta yöllä. Niitä tuli tasaisesti
noin neljän minuutin välein suunnilleen ensimmäiset 12
tuntia, ja ne olivat heti niin kipeitä, etten olisi
millään voinut vain maata paikoillani. Siltikään en
ensin uskonut, että oli kyse synnytyksestä: niin kaikki
olivat minua varoitelleet - neuvolassakin - että
ensimmäinen lapsi syntyy aina lasketun ajan jälkeen, ja
niin monesta kirjasta olin lukenut supistuksista, joita
tulee päiviä ja viikkojakin ennen tositilannetta. Minulla
ei ollut ollut sitä ennen yhtään supistusta, ja
laskettuun aikaan oli tasan viikko.
Menin aluksi
talomme toisella puolella sijaitsevaan ystäväni
tyhjillään olevaan asuntoon kävelemään ja laulamaan.
Kolme tuntia myöhemmin herätin mieheni, joka oli tullut
nukkumaan vasta supistusteni alkaessa ja kerroin supistusten
jatkuvan yhä. Kun ne yhdeksältäkin vielä jatkuivat,
minun oli alettava uskoa, että synnytykseni oli alkanut ja
soitin sairaalaan.
Ensimmäiset 10
tuntia selvisin kivuista kutakuinkin synnytyslaulun avulla.
Aina supistusten tullessa kävelin ja lauloin kurssilla
oppimiani äänteitä ja ne katkaisivat kivulta pahimman
kärjen. Kahdeksan tunnin jälkeen lähdimme kävelemään
sairaalaan ja noin puoli yhdeltä pääsin ammeeseen
loikoilemaan. Minut oli tullessani tutkittu ja olin jo viisi
senttiä auki, mikä antoi toivoa. Amme auttoi rentoutumaan
supistusten välissä, mutta itse supistukset tuntuivat niin
pahoilta, että lopulta nousin muutaman minuutin välein
ammeesta kävelemään ja laulamaan. Kun minut muutama tunti
myöhemmin tutkittiin, olin edelleen vain kuusi senttiä
auki, mikä tuntui lohduttomalta.
Kestin ammeessa
melkein pari tuntia, mutta neljän aikaan en pystynyt enää
laulamaan enkä tekemään muuta kuin roikkumaan seinässä
olevassa tangossa ja huutamaan. Lisäksi supistusten
välitkään eivät olleet enää kivuttomia. Viiden aikaan
vedet vihdoin menivät, ja sain spinaalipuudutuksen, joka ei
vienyt kipua kokonaan, mutta vähensi sitä niin paljon,
että saatoin maata sängyssä ja jutella hieman mieheni
kanssa. Kuudelta puudutuksen voima oli jo lakannut, mutta
olin täysin auki ja sain alkaa ponnistaa.
Ponnistusvaihe
kesti ikuisuuden ja oli niin tuskallinen, että itkin ja
ajattelin, että vauva tule koskaan ulos. Sen pää liukui
ponnistaessa aina hieman ulos, mutta valui sen jälkeen
takaisin sisään. Olin harjoitellut paljon kyykkyasentoa,
mutta siinä ponnistamisesta ei tullutkaan mitään, mikä
oli pettymys kaiken sen muun ahdistuksen lisäksi. Ponnistin
ensin seisaaltani, sitten synnytysjakkaralla, sitten
kyljelläni ja lopuksi puoli-istuvassa asennossa - kätilö
kehotti vaihtamaan asentoja, jotta ponnistaisin aina hieman
eri suuntiin ja sillä tavoin vauva tekisi itselleen tilaa.
Kunnon
supistuksia ei tahtonut enää tulla, ja kätilö joutui
painelemaan vatsaani niiden tehostamiseksi, mikä lisäsi
kipua entisestään. Voimani uupuivat täysin ja vaikersin
järjettömiä asioita, tuntui kuin minua olisi revitty
kahtia.
Lopulta vauvan
pää oli kuitenkin ulkona, ja heti seuraavalla
ponnistuksella vauva tuli kokonaan ulos. Päätä olin
synnyttänyt niin hitaasti, että se ei ilmeisesti repinyt
minua lainkaan, mutta vartalo tuli sitten niin hurjalla
vauhdilla - kätilö ja hoitajatkin katsoivat hieman
hämmästyneinä vauhdilla sängylle syöksähtävää
isokokoista vauvaa - että se repi minut täysin. Sitä en
kuitenkaan enää tuntenut vaan sain kuulla vasta
myöhemmin, kun minua alettiin ommella.
"Guanabana"
(väliamerikkalainen hedelmä), joksi vauvaa kohtuaikana ja
vähän sen jälkeenkin kutsuimme, painoi syntyessään
25.1.2009 klo 20.12 4100 grammaa ja oli 53 senttiä pitkä.
Hän ei oppinut heti imemään ja huusi koko ensimmäisen
yönsä, mutta sittemmin hänestä on kehittynyt oikein
mainio tyyppi. Alapääni parantuminen kesti seitsemän
viikkoa, mutta olihan se sen arvoista.
- Tui '83
-
LISÄÄ
KERTOMUKSIA
KESKUSTELE
