Vuonna 1996 Porissa
elelimme suuren odotusajan taikaa. Elokuun lopulla oli
laskettu aika esikoisestamme. Kun kymmenen päivää oltiin
menty yli lasketun ajan, minut otettiin sisään sairaalaan.
Aluksi
laitettiin geelejä useammankin kerran alapäähän ja
toivottiin sen käynnistävän synnytyksen. Ei tapahtunut
mitään. Meni viikko siellä maatessa ja välillä kotona päiväseltään
käydessä, aloimme kaikki olla loppuun palaneita.
Kun raskaus oli
mennyt kolme viikkoa yli, en osannut enää kuin itkeä. Olin
osastolla katsellut kuinka huonekaverit vaihtuivat ja
vauvoja tuli ja meni. Minä makasin kaiken keskellä kunnes
vihdoin pääsimme oksitosiini-tiputukseen ja meille jopa
luvattiin, että nyt alkaa tapahtua.
Mitään ei
tapahtunut, mieheni meni kotiin ja minä palasin osastolle.
Illansuussa nipisteli vähän, mutta ei mitään sellaista,
että jotain olisi alkanut tapahtuakin. Tunsin oloni
viluiseksi ja heikoksi, sairaanhoitaja antoi diapamia
(HALOO) ja käski levätä. Kuume nousi 39 asteeseen ja
oloni heikkeni. Hoitaja ajatteli, että vie minut synnärin
puolelle, mutta eipä kertonut tilastani kätilölle,
joka lykkäsi muitta mutkitta minut ammeeseen.
Siinä köllötellessä
oli jopa mukavaa, lämmin vesi rauhoitti kuumeista kehoa ja
siinä maatessa en huomannut lapsiveden menoa. Kätilö tuli
tarkistamaan vointia ja satuin sanomaan, että kuume tuntuu
helpottuvan tässä maatessa.
Sitten alkoikin
tapahtua. Kätilö säikähtyneenä käski minut heti nousta
ylös ja tulla tutkimuspöydälle soittaen samalla lääkäriä
paikalle. Miehelleni ehdin myös soittaa. Kello oli aamulla
kuusi. Lääkäri tutki minut ja totesi, että paikat eivät
olleet auki kuin pari senttiä, vedet menneet, kuume korkea
ja vauvan sydänäänet heikot.
Kello seitsemän
minut vietiin leikkaussaliin ja 7.14 meillä oli potra
poika-vauva, jonka näin vasta pari päivää synnytyksestä
(vauva teholla ja minä tippaletkun päässä lääkekuurissa,
Hb 60).
Vauvan
mitat 3710 g ja 53 cm.
Vaikka kaikki
meni periaatteessa persuksilleen ei asiasta jäänyt
traumoja. Nyt minulla on laskettu aika 2006
laskiaistiistaina ja voin vain ajatella, että kovin paljon
surkeammin ei voi enää käydä. Ja nyt osaan itsekin avata
suuni ja kertoa miltä tuntuu ja mitä toivon.
AIVAN ihanaa on
odottaa ja ihan intoa täynnä olen matkalla uuteen
kokemukseen. Toivottavasti saan kirjoittaa teille mukavammin
kakkoskerrasta. TSEMPPIÄ muillekin!
- 10 vuotta
sitten
LISÄÄ
KERTOMUKSIA