Aamulla 06.15.
heräsin...auts! Taas näitä jo lähinnä ärsyttäviä
pieniä jäykistelyjä, eikä mitään kuitenkaan tapahdu.
Yhtäkkiä
tajusin kellon olevan jo 07.45. ja olin vartin välein
katsonut kelloani. Joko nyt?? Söin aamiaisen ja
ilmoitin äidilleni tekstiviestillä, että nyt EHKÄ. Hän
soitti ja kielsi menemästä enää pitkälle lenkille
koiran kanssa (p****t, ajattelin minä). Kävin reippaan
puolituntisen koiran kanssa nauttimassa kauniista
kevätsäästä.
Oltuani hetken
kotona aloin laittaa puolen päivän aikoihin jo supistukset
ylös. Jaa-a, väliä vieläkin n.14min. Suihkuun...
Iltapäivä
koitti ja sänky kutsui armeliaille päiväunille. Pah! Sen
verran jo tuntui, ettei asiaakaan uneen asti. Grrh!
Äitini tuli
töistä päästyään seurakseni ja n.klo:16 sanoin, että
lähdetääs viemään koiruus hoitoon ja maksan samalla
reissulla vuokran ja laskuja... Äitini piti minua hulluna;
Synnyttämäänhän piti lähteä...
Koira vietiin ja
laskut kävin maksamassa. Matkalla sairaalaan puristin
välillä jo kovin auton "kauhukahvaa!" eikä
paikoillaan ois jaksanut olla.
Perillä
pääsin "piuhan nokkaan" ja sanoin th:lle, etten
poistu ennen kuin muksu on maailmassa tai tämä
loppuu, että saan nukkua. Ei muuta kuin sairaalan
hynttyyt niskaan. Siinä se ilta kului kävellessä, tv:tä
välillä vilkaisten, piuhan päässä kipristellen. Sitten
kylpyyn. 2 h viihdyin.
Aamuyöstä
kätilö jälleen kurkisti tilanteen ja sanoi, että on
viimeiset hetket käsillä päättää epiduraalista. En
ota, sanoin. "Tähän ei kuole", toistin n.
sadannen kerran. Lopulta fiksu kätilö ja äitini saivat
"ylipuhutuksi" levon tarpeestani, jota en
ylikierroksiltani enää tiedostanut. (Olen pieni ja hoikka,
mutta luonnetta ja sisua kuin pienessä kylässä. Ja
pärjäsin pitkälle sillä, kun olin jo kotona
valmistautunut ajatuksella, että aina kun sattuu, ajattelen:
"Pää kii eukko, koht sattuu pikkusen lisää!" 
.
Itsellä löytyi henkinen "apu" ns. kiukusta ja
ajatuksesta, että niin ne on muutkin lapsensa synnyttäneet
yms. Jokainen tyylillään!)
Suostuin viimein
epiduraaliin. Lepäsin tasan 2 h horroksessa ja sitten se
alkoi: ponnistus! Eipä ollut pieneen päähäni mahtunut
mitään käsitystä, kuinka rankkaa hommaa se on! Huh!
Tunnin ponnistin yhteensä. Kun usko meinasi loppua, kehotti
kätilö koettamaan vauvan päätä! Oli kuin joku olisi
kääntänyt off-napin on:lle: "Hei,kyl se tulee!"
Usko palasi. Kysyin jo supistuksen välissä kätilöltä,
saako ponnistaa vaikkei supista? "Anna mennä vaan jos
sille tuntuu", kuului vastaus. Ja, kun se legendaarinen
PÄÄ syntyi, tuli loppu pikkuihmeestä kuin vettä vain.
Oloa sillä hetkellä ei voi sanoin kuvata...Kyl äidit
tietää 
.
Sitten alkoi niin järkyttävä horkka, että sain pidellä
kiinni, etten pudonnut Pikkuihme sylissäni sängystä.
Töitä tuli
tehtyä 24h 21min, mutta kannatti
.
Ja olen ikionnellinen, että kaikki meni hyvin. Siispä,
synnäri siintää tulevaisuudessa, mikäli luoja suo.
Kammoa ei jäänyt minkäänlaista, vaikka olinkin kuullut
valmiiksi ties mitä kauhujuttuja .
- Mudetsuikka
-
LISÄÄ
KERTOMUKSIA
