|
---
Edessä
ensimmäinen synnytys
Odotan
ensimmäistä lastani. Raskaus, jota yritimme miehemme
kanssa puolisen vuotta, on sujunut hyvin. Olen ollut
elämäni kunnossa. Ikuisena huolehtijana mielessäni ovat
tosin pyörineet myös ajatukset siitä, voiko vauva hyvin,
kehittyykö se normaalisti, onko se terve, miten
pärjäämme kotona vauvan kanssa... Mutta
päällimmäisenä tunteena on ollut ilo ja ylpeys suureksi
paisuneesta vatsastani ja pikkuisesta, joka tulee muuttamaan
elämämme kertaheitolla.
Laskettu
päivä - lauantai 12. kesäkuuta - tulee ja menee.
Käyn neuvolassa, kaikki on kunnossa. En ole hermostunut,
mutta odotan kovasti, että jotain tapahtuisi. Jaksan
edelleen käydä pari kertaa päivässä kävelylenkillä.
Olo on jotenkin seesteinen. Tajua vasta jälkeenpäin, miten
pari päivää ennen synnytystä käperryin itseni ja
vauvani ympärille.
Keskiviikkoaamuna
huomaan pientä rusehtavaa vuotoa. Ehkä tästä vielä
jotain tulee! Supistukset eivät tunnu miltään, kohdun
kivutonta kovettumista vain. Kiertelen päivän ostoksilla.
Istun puistonpenkille syömään jäätelöä ja katselemaan
ihmisiä. Oloni on vähän levoton.
Supistukset
alkavat
Illalla lähden
vielä kävelylle. Kierrän tutun lenkkini. Ei supistuksia,
pöh. Käyn suihkussa ja asetun telkkarin ääreen
kyljelleni katsomaan elokuvaa.
Silloin tulee ensimmäinen
supistus. Se kestää kauan ja on kipeä.
Kuluu puoli
tuntia, uusi supistus ja taas puolen tunnin kuluttua
supistaa. Mies rauhoittelee, käy nukkumaan puolenyön
aikoihin, pyytää minuakin tulemaan sänkyyn. Olen
kuitenkin liian levoton nukahtamaan. Jään alakertaan
istuskelemaan. Ulkona on valoisa kesäyö. Avoimesta
ikkunasta kuuluu välillä lintujen laulua. Supistuksia
tulee nyt 20 minuutin välein ja ne ovat oikeasti kipeitä.
Käyn vessassa. Vuoto on muuttunut kirkkaanpunaiseksi.
Soitan sairaalaan, josta rauhoittelevat ja kehottavat
lähtemään kotoa, kun en enää pärjää kivun kanssa.
En
pysty enää istumaan. Kävelen ympäri alakertaamme. Mies
kuorsaa yläkerrassa. Supistuksia tulee noin vartin välein.
Kun supistus tulee, nojaan molemmilla käsillä ylös
seinään. Se helpottaa. Välillä kyykistyn polvieni
päälle, olen lukenut jostain, että tämän pitäisi
nopeuttaa avautumista. Tunnit kuluvat. Kello on jo viisi.
Menen suihkuun. Neuvolassa sanottiin, että jos synnytys on
oikeasti käynnissä, suihku voi voimistaa supistuksia. Näin
käykin. Viivyn suihkussa vartin (kunnes lämmin vesi
loppuu). Tullessani pois huudan miehelle, että nyt
mennään. Mies on uninen, käy suihkussa (kylmä vesi
virkistää!), enää ei tarvita selityksiä. Naamastani
varmaan näkee, että se on menoa nyt. Sairaalakassi mukaan
ja lähdemme kotoamme viimeisen kerran kahden aikuisen
perheenä.
Sairaalamatka
kestää vartin. Odotan supistuksen ennen autoon menoa,
äkkiä autoon ja ajo sairaalaan. On lämmin ja aurinkoinen
kesäaamu. Teillä on hiljaista. Olemme perillä juuri ennen
seuraavaa supistusta, noin kuuden aikaan. Menemme
ilmoittautumaan ja kätilö ohjaa meidät samantien
vastaanottohuoneeseen. Kyselee vointiani ja käskee
samantien käyrälle, jotta nähdään, onko kohdunsuulla
tapahtunut oikeasti mitään. Supistuksia tulee edelleen.
Käyrällä makaaminen on tuskallista. Kone piirtää
tiheää kuvaajaa. Mies pitää minua kädestä. Vihdoin
kätilö tulee ja kurkkaa kuhdunsuulle. Jo viisi senttiä
auki. Kehuu, että olen pärjäillyt hienosti kipuni kanssa
kotosalla. Jostain syystä kehut lämmittävät minua
kovasti. Minulta kysellään kivunlievitystä. Sanon
haluavani epiduraalin. Kätilö ehdottaa ammetta, jonne
pääsenkin seuraavaksi. Ammeessa supistukset voimistuvat ja
tihentyvät. Seison vielä suihkun alla hyvän tovin.
Synnytys
alkaa - epiduraali ei toimi!
Pääsemme
synnytyssaliin. Kello on kahdeksan. Minulla on jo vaikeuksia
selvitä kipujeni kanssa ja pyydän epiduraalia, joka
luvataan mahdollisimman pian. Hengittelen kätilön ohjeiden
mukaan ilokaasua. Siitä tulee vähän sekava ja pöhnäinen
olo, mutta se vie kuitenkin kärjen kivulta, joka tuntuu
vievän jalat alta. Saan epiduraalin. Odotan sen helpottavat
kipujani, mutta näin ei käykään. Jostain syystä
epiduraali ei toimi kohdallani niinkuin pitäisi, vaikka sen
laittaminen onnistui hyvin.
Kätilö
vaihtuu. Vuoroon tuleva kätilö on nuori, mutta tuntuu
osaavan hommansa hyvin. Makailen sängyssä ja yritän
levätä supistusten välissä. Mies istuu vieressä,
pitää kädestä ja on hermostuneen näköinen. Lopulta
tuntuu, ettei kivulla ole enää suvantovaiheita, vaan se on
yhtä ja samaa tasaisesti jatkuvaa. Saan tehosteannoksen
epiduraalia, se ei auta yhtään. Kohdunsuu on jo 9 senttiä
auki, vielä hetki pitäisi odottaa. Huudan. Huudan niin
paljon kuin kurkusta lähtee, vaikka olin etukäteen
ajatellut synnyttäväni hillitysti. Mies näyttää
hätääntyneeltä, muttei lähde viereltäni mihinkään.
Kynteni pureutuvat hänen kämmeneensä.
Ponnistusvaihe
Lopulta minua
kehotetaan ponnistamaan. Mutta minua ei ponnistuta yhtään!
Epiduraali lamaannutti supistuksia, vaikkei vienytkään
kipua kunnolla. Saan oksitosiinitipan ja puudutteen
kohdunsuulle. Ponnistan supistuksen tullessa, mutta mitään
ei tunnu tapahtuvan. Ponnistaminen sattuu mielettömästi,
mutta puren hammasta ja yritän ponnistaa kipua kohti, kuten
kätilö neuvoo. Kuluu vartti, puoli tuntia, tunti. Olen
aivan puhki. Kätilö näyttää vähän hermostuneelta.
Minua alkaa pelottaa, sanon, etten jaksa toista tuntia.
Kätilö sanoo lapsen voivan hyvin ja hakee toisen kätilön
paikalle. He pitävät yhdessä jaloistani kiinni ja antavat
minulle tuen, jota vasten ponnistaa. Kuluu vielä vartti.
Ponnistan ja lepään, ponnistan ja lepään. Lopulta kipu
on valkoista hehkuvaa usvaa ja kuulen korvissani vain
mieheni kannustuksen: vielä vähän, sinä jaksat!
Lapsen
pää syntyy, sitten pieni tauko ja seuraavalla
ponnistuksella koko lapsi. Kello on 12.15. Kätilö nostaa
lapsen ilmaan. Meidän lapsemme! Se on poika, niin
tutunnäköinen, ilmetty isänsä. Lapsi saa 9 pistettä ja
voi kaikin puolin hyvin. Mies suutelee minua kyynelten
valuessa poskiaan pitkin. Minäkin itken onnesta ja
helpotuksesta. Kipu on hetkessä poissa. Tilalla on tunne,
jollaista en olisi voinut kuvitellakaan. Poika käpertyy
paitani alle hamuamaan rintaani. Se on niin minun
silmissäni niin täydellinen.
Pojalla on
painoa liki neljä kiloa, pituutta 52 senttiä. Kätilö
kehuu jaksamistani. Ponnistusvaihe kesti lopulta 1 h 20 min.
Istukka syntyy täydellisenä. Nousen itse pöydältä ja
kävelen suihkuun. Mies pesee lastenhoitajan kanssa
poikaamme.
Vähän
myöhemmin skoolaamme mieheni kanssa tuoremehulla. Kertaamme
tapahtunutta ja ihmettelemme pientä nyyttiä, joka tuhisee
ja aukoo silmiään. Meitä on nyt kolme.
- Lilli
-
LISÄÄ
KERTOMUKSIA
|
