|
---
Osastolle
odottamaan
Heräsin hiestä
märkänä kun taas uusi tuskan aalto valtasi ruumiini.
Kauanko tätä kestää, huokasin itsekseni. Silloin en vielä
aavistanut, että kaikki kipu ja tuska on vielä edessä, se
ei ollut vielä mitään. Nousin ylös ja katsoin kelloa,
kello oli kolme aamuyöllä, turha enää yrittää nukkua,
jännitti niin ja kivut eivät antaneet nukkua. Lähdin
suihkuun, sillä olin huomannut sen vähän helpottavan
poltetta alaselässä ja vatsan alueella. Suihkussa
rentoutuessani aloin muistella päiviä taaksepäin.
Kotona oli
supistellut jo muutamia päiviä välillä tiheäänkin ja
mielestäni kivuliaastikin. Saattoi olla päiviäkin välissä,
ettei tuntunut mitään, mutta sitten kivut taas valvottivat
öisin tuntikausia.
Laskettu aika
oli tiistaina. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin
kahden aikaan vessassa käymään. Huomasin, että olin
alkanut vuotaa verta. Reaktioni oli iloisen yllättynyt,
nytkö viimein jotain tapahtuu! Aamuyöllä neljän jälkeen
lähdimme sairaalaan, mihin sitten jäinkin, tosin en vieläkään
synnyttämään, vaan korkean verenpaineen vuoksi osastolle
lepäämään, jälleen kerran. Se oli jo kolmas kerta tämän
raskauden aikana.
Torstain ja
perjantain välisenä yönä alkoi tihkuttaa lapsivettä.
Kalvot eivät puhjenneet kunnolla, vaan jostain ylempää pääsi
tihkuttamaan. Tämä sai kuitenkin aikaan sen, että
synnytystä päätettiin jouduttaa. Tulehdusarvoni alkoivat
lisäksi olla nousemaan päin. Tabletit eivät saaneet
kohdunsuuta aukenemaan kuin hiukan, supistuksia kuitenkin
tuli jo säännöllisesti kipeänä. Oli turhauttavaa vain
maata osastolla ja odottaa. Tunnit tuntuivat matelevan ja
ainoana valopilkkuna olivat Pekan jokapäiväiset vierailut
luonani.
Kuivasin itseni
ja kävelin huoneeseeni odottelemaan aamun valkenemista. Nyt
oli varhainen sunnuntaiaamu, ensimmäinen äitienpäiväni,
mutta vieläkin vauva mahassa. Tänään oli se päivä,
jolloin viimeinkin minut siirrettäisiin synnytyssaliin.
Suoritin aamutoimet ajatuksissani, ruoka ei maistunut ja lisäksi
supisteli koko ajan kymmenen minuutin välein. Ruokasalissa
oli jokaisen aamiaistarjottimelle laitettu pieni
vaaleanpunainen ruusu. Tunsin miten vedet kihosivat
silmiini, minustako äiti? Puristin ruusua kädessäni uuden
kipuaallon tullessa.
Jo tutuksi
tullut mukava aamuhoitaja tuli luokseni ja kysyi olenko
valmis. Hän alkaisi valmistella minua synnytyssaliin vietäväksi.
Olin joskus vannonut, että minullehan ei koskaan laiteta
vesiperäruisketta, nyt se oli kuitenkin edessä. En
arvannut sen olevan pientä edessä olevien kokemusten
rinnalla. Sain ylleni valkoisen synnytyspaidan ja lähdin
hoitajan kanssa salia kohti.
Kuvitelmat ja
todellisuus
Kello oli yhdeksän
sunnuntaiaamuna kun sitten viimein olin synnytyssalissa ja
odottelin Pekkaa saapuvaksi. Pian hän tulikin, sininen
hoitajanpuku yllään. Minulle alettiin tiputtaa suoneen
supistuksia lisäävää lääkettä, koko ajan suuremmalla
ja suuremmalla annoksella.
Olin kuvitellut
synnytyksen hiukan erilaiseksi! Ammeessa kellumista, käveleskelyä,
erilaisia asentoja, miestä hieromassa selkää yms.
Todellisuus oli
kohdallani jotain aivan muuta.
Koska
synnytykseni käynnistettiin, ei ollut muuta vaihtoehtoa
kuin maata letkuihin sidottuna sängyssä. Laskimme, että
pahimmillaan minussa oli ainakin viisi eri letkua kiinni.
Supistuksia seuraava letku, vauvan sydänääniä rekisteröivä
letku, ensin mahan ympärillä ja myöhemmin suoraan
kohtuun, vauvan päähän vietynä. Lisäksi oli kaksi eri
tippaletkua; Supistuksia lisäävä lääke ja nestetippa.
Sitten vielä laitettiin epiduraalipuudutus ja nyt viimeistäänkin
olin täysin sidottu sänkyyn. Tähän asti olivat
vessareissut juuri ja juuri onnistuneet, mutta nyt oli pakko
katetroida. (Toinen asia jota olin vannonut, ettei minulle
ikinä tehdä!)
Supistukset
tihenivät koko ajan ja kivut kävivät yhä sietämättömimmiksi.
Joka kerta supistuksen aikana ajattelin, että kipu ei voi tästä
enää pahentua, mutta aina olin väärässä.
Aamuvuorossa
oleva kätilö ei tarjonnut kivunlievitystä, ehkä ajatteli
että pärjään kyllä, kun en itse lääkettä pyydä.
Minä en itse älynnyt olla minkäänlaista apua vailla,
taistelin vain kipuaallosta toiseen ja puristin rakkaani käsivarsia
niin, että epäilin niiden menevän mustelmille. Pekka vain
sanoi, että purista kovempaa, että hänkin saa osansa
kivusta. Oli varmasti turhauttava vain vierestä seurata
toisen tuskia. Tuntui, että kohta on pakko huutaa ääneen,
mutta purin vain hammasta ja tein pahimman mahdollisen
virheen, eli pidätin hengitystä pahimman kivun aikana.
Jossain vaiheessa minulle tuotiin ruokaakin, mutta en
saattanut juuri syödä koska supistuksia tuli koko ajan.
Sitten vaihtui kätilö.
Ihana iloinen ihminen tuli reippaasti saliin ja toi saman
tien minulle ilokaasua. Siitä olikin apua jonkin aikaa,
keskityin sen avulla hengitykseen ja kivun pahin kärki
taittui. Vähän aikaa supistukset tuntuivat siedettäviltä
ja tuntui, että tästä urakasta voi jopa selvitä. Pikku
hiljaa kuitenkin kivut taas pahenivat, tippaa lisättiin vähän
väliä ja kohdunsuun tilannetta tarkisteltiin. Todella
hitaasti sentti sentiltä se avautui.
Iltapäivällä
kolmen aikaan minulta puhkaistiin kalvot ja laitettiin
epiduraalipuudutus. Jännitin sen laittoa aivan kamalasti,
mutta loppujen lopuksi se ei ollut paha kokemus. Ja se
todella auttoi! Kivut hävisivät kokonaan. Sain nukuttua
pari tuntia. Sinä aikana kohdunsuu avautui taas jonkin
verran lisää.
Taas oli
vuorossa kätilöillä vuoron vaihto. Tuli yöhoitaja
paikalle. Lääkäri tuli minua katsomaan myös ja sanoi että
jos kohdunsuu ei puoleen yöhön mennessä avaudu, joudutaan
lapsi huomenna leikkaamalla ottamaan pois. Säikähdin, sillä
koko raskauden ajan olin pelännyt raskausmyrkytystä ja sitä,
että sen vuoksi jouduttaisi leikkaamaan.
Mutta sitten
alkoi tapahtua, kohdunsuu alkoi yhtäkkiä vauhdilla
avautumaan. Yhdentoista aikaan illalla tuli sellainen tunne,
että kakka sieltä on tulossa, ei mikään muu! Kätilö
sanoi, että se on ponnistusvaiheen merkki. Käski vain
odottelemaan ja soittamaan kelloa kun tuntuu, ettei kestä
enää. Odottelin ja "kakkahätä" vain kasvoi
koko ajan. Lopulta tuntui, että jotain sieltä on tulossa väkisin.
Soitimme kelloa
ja kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen. Kymmenen senttiä
auki, vihdoin viimein! Tuntui, että helpotuksen kyyneleet
pyrkivät silmiin.
Kätilö antoi
luvan alkaa pikkuhiljaa ponnistaa. Aina supistuksen tullessa
ponnistin, koko ajan voimallisemmin. Olin riemuissani,
saisin siis kuitenkin synnyttää normaalisti, alakautta!
Kätilö laittoi
vauvaa varten tarvikkeet valmiiksi ja otti jo välilihan
leikkaamista varten tarvittavat välineet esiin.
Ponnistaminen kävi koko ajan rankemmaksi ja kipeämmäksi,
mutta sain aina jostain uutta voimaa kun kätilö rohkaisi,
että hyvin etenee ja pää tuntuu jo. Pekka pyyhki hikeäni,
tuki ja kannusti ponnistamaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Sanoin, että takuulla täältä tulee kaikkea muuta kuin
vauva! Kätilö vaan sanoi, että ei haittaa, mutta minua
siinä kaiken kivunkin keskellä hävetti!
Supistuksia tuli
lähes tauotta ja tunsin voimieni koko ajan hiipuvan.
Järkytys
Yhtäkkiä kätilön
ilme muuttui hänen tunnustellessaan vauvaa. Hän sanoi, että
sillä on iso pahka päässä. Edelleen hän käski minua
ponnistamaan. Olin tähän asti ponnistanut kyljellään,
mutta minua sattui kylkeen ja jalkaan niin paljon, että oli
pakko vaihtaa perinteiseen puoli-istuvaan asentoon ja siinä
ponnistaminen tuntui taas vähän siedettävämmältä. Kätilö
lähti hakemaan lääkäriä, koska tilanne vain junnasi
paikallaan, eikä edennyt enää yhtään.
Lääkäri tutki
minut ultraäänilaitteella. Se mitä hän sitten sanoi sai
minut romahtamaan: "Vauva on kääntänyt päänsä väärään
tarjontaan, ei mitään mahdollisuutta mahtua tulemaan, ei
edes imukupilla! Nyt leikkaussaliin!"
Pystyin vain nyökkäämään
ymmärtämisen merkiksi. Yritin säilyttää itsehillintäni,
mutta se ei ollut mahdollista. Supistuksia tuli koko ajan ja
kun en enää ponnistanut vauva vain työnsi päätään
lantioni luita vasten joka supistuksen aikana. Kipu oli
sanoin kuvaamaton, minusta tuntui, että halkean! Itkin ja
huusin, en edes muista mitä kaikkea sanoin, mutta sen
muistan, että minusta tuntui, että tästä en selviä.
Olin aivan poissa tolaltani, jossain vaiheessa tuli
leikkaussalista hoitaja laittamaan minut valmiiksi.
Minut
siirrettiin paareille ja vietiin leikkaussaliin, tuska vain
yltyi, ajatuksiini ei mahtunut mitään muuta kuin valtava
tuska koko lantioni ja selän alueella. Tuntui, että kipu säteili
joka paikkaan. Salissa minulle laitettiin spinaalipuudutus
ja lähes saman tien kivut lakkasivat. Tunto katosi vyötäröstä
alaspäin kokonaan. Olin kuin horroksessa, valtava
helpotuksen tunne vyöryi ylitseni kun kipua ei enää
tuntunut.
Pekka sai tulla
viereeni, sermi eristi meidät leikkausalihenkilökunnasta,
jotka tekivät työtään, josta en tarkemmin halunnut tietääkään.
En tuntenut muuta kuin vaimeita töytäisyjä kun minut
leikattiin. Pekka silitteli hiuksiani ja puhui minulle
rohkaisevasti koko leikkauksen ajan.
Sitten se
kuului, pieni vaimea ääni, meidän oma vauva! Joku
hoitajista nosti vauvaa sermin yli ja sanoi: "Onneksi
olkoon, poika tuli!" Purskahdimme kumpikin
helpottuneeseen ja onnelliseen itkuun.
- Äiti x 3
-
LISÄÄ
SYNNYTYSKERTOMUKSIA
|
