Onnittele e-kortilla
 ETUSIVU VANHEMMILLE LAPSILLE KOTI & KEITTIÖ E-KORTIT

WWW-PALVELUHAKEMISTO 

<<  Raskaus & odotus | Vanhemmille | Etusivulle
Vanhemmille - VAUVA

Synnytyskertomukset - Erilainen synnytys

| Nettiopas: Raskaus, odotus, synnytys |

Erilainen synnytys

---

Osastolle odottamaan

Heräsin hiestä märkänä kun taas uusi tuskan aalto valtasi ruumiini. Kauanko tätä kestää, huokasin itsekseni. Silloin en vielä aavistanut, että kaikki kipu ja tuska on vielä edessä, se ei ollut vielä mitään. Nousin ylös ja katsoin kelloa, kello oli kolme aamuyöllä, turha enää yrittää nukkua, jännitti niin ja kivut eivät antaneet nukkua. Lähdin suihkuun, sillä olin huomannut sen vähän helpottavan poltetta alaselässä ja vatsan alueella. Suihkussa rentoutuessani aloin muistella päiviä taaksepäin.

Kotona oli supistellut jo muutamia päiviä välillä tiheäänkin ja mielestäni kivuliaastikin. Saattoi olla päiviäkin välissä, ettei tuntunut mitään, mutta sitten kivut taas valvottivat öisin tuntikausia.

Laskettu aika oli tiistaina. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin kahden aikaan vessassa käymään. Huomasin, että olin alkanut vuotaa verta. Reaktioni oli iloisen yllättynyt, nytkö viimein jotain tapahtuu! Aamuyöllä neljän jälkeen lähdimme sairaalaan, mihin sitten jäinkin, tosin en vieläkään synnyttämään, vaan korkean verenpaineen vuoksi osastolle lepäämään, jälleen kerran. Se oli jo kolmas kerta tämän raskauden aikana.

Torstain ja perjantain välisenä yönä alkoi tihkuttaa lapsivettä. Kalvot eivät puhjenneet kunnolla, vaan jostain ylempää pääsi tihkuttamaan. Tämä sai kuitenkin aikaan sen, että synnytystä päätettiin jouduttaa. Tulehdusarvoni alkoivat lisäksi olla nousemaan päin. Tabletit eivät saaneet kohdunsuuta aukenemaan kuin hiukan, supistuksia kuitenkin tuli jo säännöllisesti kipeänä. Oli turhauttavaa vain maata osastolla ja odottaa. Tunnit tuntuivat matelevan ja ainoana valopilkkuna olivat Pekan jokapäiväiset vierailut luonani.

Kuivasin itseni ja kävelin huoneeseeni odottelemaan aamun valkenemista. Nyt oli varhainen sunnuntaiaamu, ensimmäinen äitienpäiväni, mutta vieläkin vauva mahassa. Tänään oli se päivä, jolloin viimeinkin minut siirrettäisiin synnytyssaliin. Suoritin aamutoimet ajatuksissani, ruoka ei maistunut ja lisäksi supisteli koko ajan kymmenen minuutin välein. Ruokasalissa oli jokaisen aamiaistarjottimelle laitettu pieni vaaleanpunainen ruusu. Tunsin miten vedet kihosivat silmiini, minustako äiti? Puristin ruusua kädessäni uuden kipuaallon tullessa.

Jo tutuksi tullut mukava aamuhoitaja tuli luokseni ja kysyi olenko valmis. Hän alkaisi valmistella minua synnytyssaliin vietäväksi. Olin joskus vannonut, että minullehan ei koskaan laiteta vesiperäruisketta, nyt se oli kuitenkin edessä. En arvannut sen olevan pientä edessä olevien kokemusten rinnalla. Sain ylleni valkoisen synnytyspaidan ja lähdin hoitajan kanssa salia kohti.

Kuvitelmat ja todellisuus

Kello oli yhdeksän sunnuntaiaamuna kun sitten viimein olin synnytyssalissa ja odottelin Pekkaa saapuvaksi. Pian hän tulikin, sininen hoitajanpuku yllään. Minulle alettiin tiputtaa suoneen supistuksia lisäävää lääkettä, koko ajan suuremmalla ja suuremmalla annoksella.

Olin kuvitellut synnytyksen hiukan erilaiseksi! Ammeessa kellumista, käveleskelyä, erilaisia asentoja, miestä hieromassa selkää yms.

Todellisuus oli kohdallani jotain aivan muuta.

Koska synnytykseni käynnistettiin, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin maata letkuihin sidottuna sängyssä. Laskimme, että pahimmillaan minussa oli ainakin viisi eri letkua kiinni. Supistuksia seuraava letku, vauvan sydänääniä rekisteröivä letku, ensin mahan ympärillä ja myöhemmin suoraan kohtuun, vauvan päähän vietynä. Lisäksi oli kaksi eri tippaletkua; Supistuksia lisäävä lääke ja nestetippa. Sitten vielä laitettiin epiduraalipuudutus ja nyt viimeistäänkin olin täysin sidottu sänkyyn. Tähän asti olivat vessareissut juuri ja juuri onnistuneet, mutta nyt oli pakko katetroida. (Toinen asia jota olin vannonut, ettei minulle ikinä tehdä!)

Supistukset tihenivät koko ajan ja kivut kävivät yhä sietämättömimmiksi. Joka kerta supistuksen aikana ajattelin, että kipu ei voi tästä enää pahentua, mutta aina olin väärässä.

Aamuvuorossa oleva kätilö ei tarjonnut kivunlievitystä, ehkä ajatteli että pärjään kyllä,  kun en itse lääkettä pyydä. Minä en itse älynnyt olla minkäänlaista apua vailla, taistelin vain kipuaallosta toiseen ja puristin rakkaani käsivarsia niin, että epäilin niiden menevän mustelmille. Pekka vain sanoi, että purista kovempaa, että hänkin saa osansa kivusta. Oli varmasti turhauttava vain vierestä seurata toisen tuskia. Tuntui, että kohta on pakko huutaa ääneen, mutta purin vain hammasta ja tein pahimman mahdollisen virheen, eli pidätin hengitystä pahimman kivun aikana. Jossain vaiheessa minulle tuotiin ruokaakin, mutta en saattanut juuri syödä koska supistuksia tuli koko ajan.

Sitten vaihtui kätilö. Ihana iloinen ihminen tuli reippaasti saliin ja toi saman tien minulle ilokaasua. Siitä olikin apua jonkin aikaa, keskityin sen avulla hengitykseen ja kivun pahin kärki taittui. Vähän aikaa supistukset tuntuivat siedettäviltä ja tuntui, että tästä urakasta voi jopa selvitä. Pikku hiljaa kuitenkin kivut taas pahenivat, tippaa lisättiin vähän väliä ja kohdunsuun tilannetta tarkisteltiin. Todella hitaasti sentti sentiltä se avautui.

Iltapäivällä kolmen aikaan minulta puhkaistiin kalvot ja laitettiin epiduraalipuudutus. Jännitin sen laittoa aivan kamalasti, mutta loppujen lopuksi se ei ollut paha kokemus. Ja se todella auttoi! Kivut hävisivät kokonaan. Sain nukuttua pari tuntia. Sinä aikana kohdunsuu avautui taas jonkin verran lisää.

Taas oli vuorossa kätilöillä vuoron vaihto. Tuli yöhoitaja paikalle. Lääkäri tuli minua katsomaan myös ja sanoi että jos kohdunsuu ei puoleen yöhön mennessä avaudu, joudutaan lapsi huomenna leikkaamalla ottamaan pois. Säikähdin, sillä koko raskauden ajan olin pelännyt raskausmyrkytystä ja sitä, että sen vuoksi jouduttaisi leikkaamaan.

Mutta sitten alkoi tapahtua, kohdunsuu alkoi yhtäkkiä vauhdilla avautumaan. Yhdentoista aikaan illalla tuli sellainen tunne, että kakka sieltä on tulossa, ei mikään muu! Kätilö sanoi, että se on ponnistusvaiheen merkki. Käski vain odottelemaan ja soittamaan kelloa kun tuntuu, ettei kestä enää. Odottelin ja "kakkahätä" vain kasvoi koko ajan. Lopulta tuntui, että jotain sieltä on tulossa väkisin.

Soitimme kelloa ja kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen. Kymmenen senttiä auki, vihdoin viimein! Tuntui, että helpotuksen kyyneleet pyrkivät silmiin.

Kätilö antoi luvan alkaa pikkuhiljaa ponnistaa. Aina supistuksen tullessa ponnistin, koko ajan voimallisemmin. Olin riemuissani, saisin siis kuitenkin synnyttää normaalisti, alakautta!

Kätilö laittoi vauvaa varten tarvikkeet valmiiksi ja otti jo välilihan leikkaamista varten tarvittavat välineet esiin. Ponnistaminen kävi koko ajan rankemmaksi ja kipeämmäksi, mutta sain aina jostain uutta voimaa kun kätilö rohkaisi, että hyvin etenee ja pää tuntuu jo. Pekka pyyhki hikeäni, tuki ja kannusti ponnistamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Sanoin, että takuulla täältä tulee kaikkea muuta kuin vauva! Kätilö vaan sanoi, että ei haittaa, mutta minua siinä kaiken kivunkin keskellä hävetti!

Supistuksia tuli lähes tauotta ja tunsin voimieni koko ajan hiipuvan.

Järkytys

Yhtäkkiä kätilön ilme muuttui hänen tunnustellessaan vauvaa. Hän sanoi, että sillä on iso pahka päässä. Edelleen hän käski minua ponnistamaan. Olin tähän asti ponnistanut kyljellään, mutta minua sattui kylkeen ja jalkaan niin paljon, että oli pakko vaihtaa perinteiseen puoli-istuvaan asentoon ja siinä ponnistaminen tuntui taas vähän siedettävämmältä. Kätilö lähti hakemaan lääkäriä, koska tilanne vain junnasi paikallaan, eikä edennyt enää yhtään.

Lääkäri tutki minut ultraäänilaitteella. Se mitä hän sitten sanoi sai minut romahtamaan: "Vauva on kääntänyt päänsä väärään tarjontaan, ei mitään mahdollisuutta mahtua tulemaan, ei edes imukupilla! Nyt leikkaussaliin!"

Pystyin vain nyökkäämään ymmärtämisen merkiksi. Yritin säilyttää itsehillintäni, mutta se ei ollut mahdollista. Supistuksia tuli koko ajan ja kun en enää ponnistanut vauva vain työnsi päätään lantioni luita vasten joka supistuksen aikana. Kipu oli sanoin kuvaamaton, minusta tuntui, että halkean! Itkin ja huusin, en edes muista mitä kaikkea sanoin, mutta sen muistan, että minusta tuntui, että tästä en selviä. Olin aivan poissa tolaltani, jossain vaiheessa tuli leikkaussalista hoitaja laittamaan minut valmiiksi.

Minut siirrettiin paareille ja vietiin leikkaussaliin, tuska vain yltyi, ajatuksiini ei mahtunut mitään muuta kuin valtava tuska koko lantioni ja selän alueella. Tuntui, että kipu säteili joka paikkaan. Salissa minulle laitettiin spinaalipuudutus ja lähes saman tien kivut lakkasivat. Tunto katosi vyötäröstä alaspäin kokonaan. Olin kuin horroksessa, valtava helpotuksen tunne vyöryi ylitseni kun kipua ei enää tuntunut.

Pekka sai tulla viereeni, sermi eristi meidät leikkausalihenkilökunnasta, jotka tekivät työtään, josta en tarkemmin halunnut tietääkään. En tuntenut muuta kuin vaimeita töytäisyjä kun minut leikattiin. Pekka silitteli hiuksiani ja puhui minulle rohkaisevasti koko leikkauksen ajan.

Sitten se kuului, pieni vaimea ääni, meidän oma vauva! Joku hoitajista nosti vauvaa sermin yli ja sanoi: "Onneksi olkoon, poika tuli!" Purskahdimme kumpikin helpottuneeseen ja onnelliseen itkuun.

- Äiti x 3

-

LISÄÄ SYNNYTYSKERTOMUKSIA

<<  Raskaus & odotus | Vanhemmille | Etusivulle

.


 .

| Etusivu | Vanhemmille | Lapsille | Koti & keittiö | E-kortit | Keskustelut | Info | Auer Media | Palaute |