Vauvelimme
laskettu aika oli komeasti 6.12, itsenäisyyspäivä.
Itsekin olin ollut aikoinani jouluvauva ja siksi iloitsin
kovin siitä, että oma esikoisenikin syntyisi talven
kynnyksellä.
Raskaus sujui
kaikin puolin normaalisti, vaikka olinkin itse aika kipeä
ja vaivainen koko ajan. Iloitsin valtavasti tulevasta
vauvasta jo yhden keskenmenon kokeneena. Vauva oli todella
rakastettu ja toivottu ja sitä odotettiin hartaasti.
Viimeisiin
raskauskuukausiin löi leimansa tuleva Tehyn
työtaistelu-uhka. Jorvin sairaala, johon meidän oli
tarkoitus mennä synnyttämään (ja jossa kävimme jopa
tutustumiskäynnillä) oli suljettavien yksiköiden listalla
ja tuntui ettei kukaan osannut sanoa mitä meidän sen
mahdollisesti sulkeutuessa pitäisi tehdä. Stressi oli kova
ja murehdin vauvan syntymään liittyviä riskejä itkuisena
yöt ja päivät.
Sitä suurempi
helpotus olikin, kun sunnuntaina 18.11 kuulimme uutisista,
että sovintolautakunta oli jättänyt yksimielisen sovintoehdotuksen:
lakolta vältyttäisiin sittenkin. Olin niin helpottunut,
että purskahdin itkuun. Mieheni vitsaili vatsalleni, että
nyt saa vauveli syntyä: pääsisimme sittenkin Jorviin
kaikkien suunnitelmien mukaisesti. Taisin vielä itse
tokaista: "No nyt tämä vauva varmaan alkaa syntyä
silkasta helpotuksesta jo tänä yönä!" Jorvin
sairaala kun oli jo suljettu viikonlopuksi työtaistelu-uhan
takia...
Kahdelta
aamuyöllä, vain neljä tuntia varomattoman vitsailumme
jälkeen, heräsin siihen että housuihin lorahti jotakin
kovin märkää ja lämmintä. Laskettuun aikaan oli vielä
liki kolme viikkoa. Könysin unisena vessaan, varmana siitä
että kyseessä oli tahaton virtsankarkailu tai liiallinen
valkovuoto. Mutta vessassa vettä valui jo polvitaipeissa
asti ja hädissäni runnoin käsipyyhettä jalkoväliin.
Pulssi oli varmasti kahdessasadassa: en voinut uskoa
tapahtuvaa todeksi, mutta pakkohan se oli. Lapsivedet olivat
menneet.
Herätin
mieheni, joka pomppasi samantien unen keskeltä pystyyn,
silmät ristissä rassukalla. Itse aloin olla kutakuinkin
tyyni, mutta mies hätäili. Puhelimessa naistenklinikalle
takkuili sanoissaan niin, että jouduin sitten itse
kuitenkin tarttumaan luuriin. Emme pääsisikään Jorviin.
Naistenklinikalle toivotettiin tervetulleeksi aamulla, tai
sitten jos supistukset alkaisivat.
Koetimme nukkua
hetken, mutta jännitys ja innostus olivat nostaneet
molempien adrenaliinitasot huippuunsa. Pakkasimme keskellä
yötä vasta edellisenä päivänä ostettuja eväitä
sairaalakassiin ja mieskin sai oman trolleyn mukaansa,
toivoimmehan perhehuonetta jossa voisimme yhdessä tutustua
uuteen perheenjäseneemme. Hormoneista sekavana väsynyt
mies alkoi katsella bussiaikatauluja, kunnes nauraen
ilmoitin, että minähän en bussilla lähde
naistenklinikalle ajelemaan, kun vettä valuu pitkin reisiä
valtoimenaan.
Supistukset
alkoivat maanantai-aamuna 19.11 siinä neljän aikaan, kaksi
tuntia lapsiveden menon jälkeen. Olin riemuissani: tästä
tämä lähtee käyntiin ja vauva syntyy! Kuudelta aamulla
saavuimme taksilla Naistenklinikan eteen, toivoa täynnä,
vaikka vieras paikka hermostuttikin.
Minut ohjattiin
pieneen huoneeseen, jossa alettiin ottaa vauvalta
sydänäänikäyrää ja minulta supistuskäyrää. Tunnin
verran siinä makoiltiin, väsymys alkoi jo painaa itse
kunkin silmäkulmassa. Ja odottelun päätteeksi selvisi,
että supistukset olivat vielä niin avuttomia, ettei
synnytyssaliin olisi asiaa pitkään aikaan. Jouduin
osastolle 42, raskaana olevien osastolle. Mieheni
lähetettiin takaisin kotiin nukkumaan eväskassien ja
matkatavaroidensa kanssa.
Iltapäivällä
olin jo lopen kyllästynyt ja uupunut sairaalaelämään:
kaikki muut osastolla tuntuivat olleen siellä jo viikkoja
tai kuukausia ties minkä raskauskomplikaatioiden takia ja
minä hortoilin yksin omassa yöpaidassani käytävillä
toivoen supistusten kiihtyvän ja voimistuvan. Aamulla olin
jo soitellut tuleville isovanhemmille toiveikkaana kertoen,
että vauva syntyy pian. Iltapäivällä alkoi jo usko
loppua itseltänikin. Mieheni saapui pitämään minulle
seuraa ja haahuilimme ympäri sairaalaa, kävellen
loputtomia käytäviä supistusten voimistamiseksi. Ei
mitään vaikutusta: illalla kahdeksalta mieheni
lähetettiin uudelleen kotiin ja minä kävin varsin
turhautuneena vuoteeseen, nyt tosin jo sairaalan yöpaitaan
vaihtaneena. Supistukset tulivat noin 20 minuutin välein,
kestäen vain surkeat puoli minuuttia kukin. Kipeitä ne
kyllä olivat jo siinä vaiheessa.
Illalla kymmenen
aikaan, kun olin turhaan koettanut nukkua pari tuntia, alkoi
supistuksissa tapahtua muutosta. Kohta ne tulivat jo
kymmenen minuutin välein, sitten kuuden, ja olivat todella
kipeitä. Läähätin yksin vuoteessani, etten olisi
herättänyt huonetovereita. Viimein, puolenyön aikaan,
hälytin paikalle kätilön, joka otti hiukan käyrää ja
käski sitten mennä suihkuun.
Suihkussa
supistukset tuntuivat vain voimistuvan. Olin kivuissani,
mutta innoissani. Joko se nyt syntyisi? Lapsiveden
menostahan oli jo lähes vuorokausi! Suihkusta saapuessani
minut tutkittiin ja kätilö totesi minun olevan parille
sormelle auki. Sain petidiinipiikin kipuihin, ja sitten
vielä jouduin takaisin vuoteeseen odottelemaan pääsyä
synnytyssaliin.
Siinä kahden
jälkeen aamuyöllä pääsin sitten viimein pyörätuolissa
synnytyssaliin ja olin aivan innoissani. Soitin heti
miehelle, joka heräsi levottomasta unestaan varsin nopeasti
kuullessaan uutiset. Mieheni saapuessa paikalle kello kolmen
maissa, istuskelin tyytyväisenä synnytyspallon päällä
ja hengittelin ilokaasua, joka ainakin minulla tehosi
todella hyvin. Kätilö oli mainio, tulimme loistavasti
juttuun ja olin kaikin puolin hyvällä mielellä, vaikka
petidiini olikin aiheuttanut minulle humalankaltaisen
olotilan, johon ilokaasu toki toi oman lisänsä...
Supistukset
olivat ärhäköitä tuntuen reisissä asti, ja luulin
homman etenevän hienosti. Pettymys iski kuitenkin pian
ankarasti: kätilön tehdessä sisätutkimusta, ilmeni etten
ollut kuin sentin auki! Edellinen kätilö oli puhunut
omiaan, liekö halunnut minusta eroon. Lapsiveden menosta
oli jo reilusti yli vuorokausi ja supistuksiakin oli ollut
24 tuntia ja olin sentin auki. Itkuhan siinä tuli.
Aamun koittaessa
tilanne ei ollut juuri edennyt ja mahtava kätilömme lähti
kotiin nukkumaan. Lupasi tarkistaa illalla takaisin töihin
tullessaan, kumpi meille oli putkahtanut. Usko siihen, että
vauva syntyisi päivän aikana oli siis kova.
Päivä
kuitenkin kului tuskallisen hitaasti. Uusi kätilö oli
kylmä ja etäinen ja tiuski minulle. Olin kovin tuskissani
ja kaipasin edellisen kätilön lämmintä
sydämellisyyttä. Supistuskipu oli silmittömän kovaa,
itkin ja oksensin vuorotellen. Mies tyhjensi oksennuspusseja
ja täytti kuumavesipusseja vuorotellen. Oma ajantajuni
alkoi kadota: muistan vain karjuneeni tuskasta, tarraten
kaksin käsin ilokaasuletkuun. Jossakin vaiheessa sain
lisää petidiiniä, joka heitti taas pään aivan sekaisin.
Kipu ei paljon helpottunut ja olin varma, että kuolen.
Supistukset
olivat pahempia kuin olin osannut koskaan kuvitella ja
tulivat repien ja raastaen alle viiden minuutin välein.
Niiden kesto oli kuitenkin edelleen niin lyhyt, että
iltapäivään mennessä olin vasta kolme senttiä auki.
Itkin tuskasta. Naapurisynnytyssalista kuului (jälleen)
vastasyntyneen parahdus, ainakin kolmas sinä aikana kun
itse olin kärvistellyt vuoteellani. Olin menettää
tajuntani kivuista, ja siitä etten ollut nukkunut kahteen
yöhön yhteensä kuin pari tuntia. Kätilö ei suhtautunut
suopeasti pyyntöihini saada lisää kivunlievitystä, vaan
totesi että jos haetaan epiduraali niin kestää vaan
entistä pidempään. Anoin ja itkin epiduraalipuudutusta
todella pitkään (siltä se ainakin tuntui). Kätilö sai
minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, kun vaadin
puudutusta: olinhan synnytyksen alussa ilmaissut toiveeni
siitä, että olisi mukavaa ellei epiduraalipuudutusta
tarvitsisi laittaa. Epiduraalin sijasta kätilö lisäsikin
jo valmiiksi antibiootteja tiputtavaan tippatelineeseeni
uuden pussin: oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia.
Tämähän tietysti vain pahensi kipujani entisestään, ja
tuntui että tilanne oli täysin karannut hallinnastani.
Viimein
anestesialääkäri, silmälasipäinen mies, saapui
paikalle. Lääkärin vitsit menivät minulta täysin ohi,
makasin sängyllä itkien ja uikuttaen, mieheni silittäen
hiuksiani kasvot kalpeina. Puudutus onnistui vasta
kolmannella kerralla, mutta en edes tuntenut
paikallispuudutuspiikkejä, vaikka lääkäri niiden
laittamista pahoittelikin. Olin niin tuskissani, että
minulle oli aivan sama montako piikkiä selkääni
pistettäisiin, kunhan vain kipu edes hiukan helpottaisi.
Lopulta
epiduraalin laitto onnistui ja jonkin ajan kuluttua kivut
alkoivat helpottaa. Oli kuin olisin päässyt taivaaseen.
Oksentaminenkin lakkasi kipujen myötä ja sain levättyä
melko hyvin. Kuuntelimme rentoutusmusiikkia, mies kävi
syömässä ja minä torkuin. Nukuin muutamia, ihania
tunteja. Supistuksia tuli, mutta ne eivät enää sattuneet.
Ikävä kätilö lähti kotiin ja saimme illansuussa jo
kolmennen kätilömme, iloisen ja sydämellisen nuoren
naisen, jonka kanssa tulin heti hyvin toimeen.
Vietimme mieheni
kanssa aikaa katsellen TV:tä. Muistan, että ainakin
Telenovela Mi Gorda Bella tuli katsottua, tapahtumista en
kyllä muista tuon taivaallista. Jossakin vaiheessa
epiduraali uusittiin. Olin auki viitisen senttiä, eli
tilanne oli vielä kaukana valmiista. Tiistaipäivä alkoi
kääntyä illasta yöhön ja minä olin edelleen
synnytyssalissa.
Kätilö oli
huolissaan supistuksista: ne eivät edelleenkään
kestäneet kyllin pitkään. Hän otti oksitosiinitipan
vähäksi aikaa kokonaan pois, ja paljastui että kohdun
luonnolliset supistukset olivat loppuneet kokonaan. Sektio
vaihtoehtona mainittiin ensimmäistä kertaa. Itse aloin
siinä vaiheessa olla niin uupunut, että olisin ollut jo
täysin valmis menemään leikkaukseen, olihan synnytystä
takana kohta lähes kaksi vuorokautta. Kätilö kuitenkin
ehdotti vielä yhtä konstia: oltaisiin hiukan aikaa
kokonaan ilman oksitosiinia, ja sitten käynnistettäisiin
tippa täydellä teholla. Joskus se kuulemma auttaa saamaan
supistukset uudelleen käyntiin. Kohtuni ja minä olimme
molemmat aivan poikki, mutta vauvan sydänäänet olivat
edelleen niin hyvät ja voimakkaat, että suostuin
suunitelmaan mukisematta. Sektioon ei mentäisi, ellei
vauvan takia olisi pakko.
Supistukset
alkoivat uudelleen tipan laittamisen jälkeen, ja olivat
taas niin kipeitä, että epiduraalia oli jälleen pakko
uusia. Tästä seurasi kyvyttömyys virtsata ja minut
katetroitiin. Olin kuin kyborgi halvasta kauhuelokuvasta:
letkuja tuli joka suunnasta kymmenittäin. Sängystä
nousemisesta oli turha edes haaveilla, kun jalat eivät
kantaneet minkään vertaa. Olin aivan poikki ja ilta
vaihtui yöksi kun jo kolmas kätilömme sanoi meille
hyvästit ja lähti kotiin. Neljännen kätilön tullessa
olin vajaat kahdeksan senttiä auki ja supistukset tulivat
jälleen verrattain harvaan. Sektio alkoi näyttää
todennäköiseltä vaihtoehdolta.
Vuorokauden
vaihduttua keskiviikon puolelle, havahduin levottomasta
torkkumisestani siihen, että supistuksissa tuntui äkkiä
olevan aivan uudella tavalla voimaa. Tuijotin käyrää
epäuskoisena: kolmen minuutin välein. Sitten kahden. Kipu
alkoi tuntua jo epiduraalin läpikin ja tunsin kuinka jokin
painoi alaspäin sisälläni. Ilmeisesti oksitosiinitipan
uusi aloittaminen täydellä voimalla oli sittenkin saanut
supistukset uudestaan käyntiin. Soitimme kätilön paikalle
samantien.
Kätilö kysyi,
tunnenko tarvetta ponnistaa, mitä en epiduraalin vuoksi
tuntenut. Tunsin kuitenkin selvästi vauvan painon, ja
sillä pohjalla lähdimme ponnistamaan. Kätilö oli todella
mahtava ja kannustava, vaikka ponnistaminen oli minulle
hyvin vaikeaa. Myös mieheni kannusti uskomattoman hyvin,
eikä missään vaiheessa livennyt viereltäni. Ponnistuksen
alkuvaiheissa kätilö katosi joksikin aikaa jättäen
meidät kahdestaan ponnistamaan, mutta palasi onneksi
takaisin, minkä jälkeen sainkin uutta voimaa ja
päättäväisyyttä ponnistamiseen.
Ajantajuni
katosi ponnistamisen aikana kokonaan. Kun kuvittelin
ponnistusta kestäneen noin 15 minuuttia, sanottiin minulle,
että takana oli jo tunti! Olin uupunut ja supistuskipu oli
aivan silmitön. Joka ponnistuksen aikana pelkäsin, että
taju lähtee kun silmissä pimeni ja korvissa soi. Kätilön
uskomattoman hienon tsemppaamisen ansiosta jaksoin kuitenkin
jatkaa ja sain uskoa siihen, että vauva tulee joskus ulos.
Jossakin
vaiheessa alettiin puhua imukupin hakemisesta paikalle, ja
muistan saaneeni ajatuksesta uutta voimaa: päätin, että
sitähän ei tarvita, minä ponnistaisin vauvan ulos vaikka
väkisin. Lakkasin pelkäämästä repeämistä ja kipua ja
ponnistin niin lujaa kuin pystyin. Kätilö leikkasi
episiotomiahaavan, mitä en edes tuntenut, ja kannusti
edelleen ponnistamista. Jossakin välissä mieheni sai
käydä katsomassa vauvan päälakea, joka oli jo selvästi
esillä, ja tästä tajusin itsekin lopun olevan kohta
lähellä. Muutaman hurjan kivuliaan ponnistuksen jälkeen
minusta äkkiä tuntui, kuin paikkani olisivat revenneet
kahtia kun kätilö venytteli ja kaivoi vauvaa ulos, ja
sitten kuulinkin kätilön sanovan: "Pää on syntynyt!"
En voinut uskoa
asiaa todeksi, vaan tokaisin: "Ihanko totta?"
Todeksi homma minulle kuitenkin vakuutettiin. Nyt kätilö
käski minun vain rentoutua, en saanut enää ponnistaa.
Seurasi muutama hyvin epämiellyttävä hetki, kun kätilö
kaivoi olkapäät ulos ja veti vauvan esiin. Tuntui, kuin
sisäelimiä olisi revitty pihalle, mutta sain voimaa
mieheni kädestä ja siitä, että tajusin homman viimein
olevan ohitse. Samassa vauva olikin ulkona, kuulin sen
ihanan parkaisun ja sekä mieheni, että kätilön kertovan,
että poikamme oli syntynyt.
Kun poika,
verisenä ja limaisena, nostettiin vatsani päälle, unohdin
saman tien kaikki synnytyksen vaivat ja kivut. Seurasi
huumaava, euforian kaltainen olotila kun rakastuneena
katselin pikkuista, turvonnutta ja mustelmaista vauvaani.
Lapsiveden menosta oli kulunut 47 tuntia ja olin aivan
poikki, mutta koskaan ennen en ollut ollut yhtä onnellinen.
Poikamme oli terve, kaunis ja täydellinen!
- Minea
-
LISÄÄ
KERTOMUKSIA
KESKUSTELE
