Toinen lapseni, voi kuinka sinua oli toivottu!
Esikoisemme sai alkunsa
vahingossa, ja jo odotusuutiset aiheuttivat paniikkia kaikissa osapuolissa. Nyt
olimme menneet naimisiin, ja isosiskokin oli ehtinyt jo kolmevuotiaaksi. Oli
upeaa odottaa toista lasta nyt kun kaikki oli enemmän kuin kohdallaan. Isosisko
oli syntynyt aikanaan suunnitellulla sektiolla perätilan vuoksi, ja nyt olikin
sitten jännitystä ilmassa malttaisiko tämä tulokas kääntyä aikanaan oikein
päin. Ja oikein päin poikanen kääntyi!
Lasketun ajan lähestyessä kävimme
keskussairaalassa synnytystapa-arviossa, jossa todettiin, että mahtuu kyllä
hyvin vaikka isompikin vauva. Huolta taas aiheutti se, että kohdun suulla ei
näkynyt minkäänlaisia kypsymisen merkkejä. Laskettuun aikaan oli enää muutama
päivä, ja lääkäri väläytteli mahdollisuutta ettei kohdunsuu alkaisi luonnostaan
kypsymäänkään. Ja koska takana on jo sektio, ei kovin raskaita käynnistyksiä
mielellään käytetä.
Niin tulimme keskiviikkona kotiin ja valmistauduimme
lähtemään seuraavana maanantaina sairaalaan, jolloin hyvin suurella
todennäköisyydellä jälleen päädyttäisiin sektioon. Niin täysin kypsymätön
tilanne kuulemma oli. Haikeata ja helpottavaa yhtä aikaa, olin jonkin verran
jännittänyt synnytystä mutta toinen sektio veisi mahdollisuuden koskaan kokea
tavallista synnytystä.
Torstaina oli laskettu aika.
Se oli ja meni.
JOKO
PÄÄSISI SYNNYTTÄMÄÄN!
Perjantaina supistukset tuntuivat jotenkin kummasti selässäkin, mutta olimme
kävelleet koko perheen voimin reippaan lenkin ja arvelin sen johtuvan lenkistä.
Illalla päädyimme vielä rakkaan siipan kanssa saunomaan ja virittelimme lopuksi
seksisession tyyliin "leikkausarpi on sitten kauan kipeä".
Tyytyväisenä
nukkumaan ... ja sitten puolen tunnin päästä herääminen: supistaa niin että
tähtiä näkyy, lapsivettä lainehtii litroittain. Täysi paniikki ja härdelli.
Rakkaanikin, joka normaalisti säilyttää rauhallisuutensa tilanteessa kuin
tilanteessa, säntäilee ympäri taloa.
Supistukset tulevat heti kolmen
minuutin välein ja vetävät vakavaksi. Ei ole epäilystäkään etteikö nyt olisi
tosi kyseessä. Vaikka kaksi vuorokautta aikaisemmin paikat ovat olleet täysin
epäkypsät. Anoppi kiiruhtaa lapsenvahdiksi ja me lähdemme 50 kilometrin päähän
sairaalaan. Pelkään, että emme ehdi perille.
EI MITÄÄN
KIIRETTÄ
Perillä kaikki on
epätodellista: yö, kirkkaat valot ja ystävälliset kätilöt. Tehdään tutkimus,
jossa todetaan, että kohdunkaula on kadonnut, mutta aukeamista ei vielä ole
tapahtunut. Ei kiirettä. Oksennan, yritämme kävellä, mutta
supistus vie jalat alta ja maailma mustuu. Olin kuvitellut käveleväni, että
avautuminen nopeutuisi, mutta se jäi haaveeksi. Pääsimme synnytyssaliin käyrille
ja ilokaasuletkun varteen.
Ensimmäiset viisi ja puoli tuntia olivat
kuluneet,
kohdunsuu sen verran auki, että vauvalle saatiin sykemittari päähän. Tässä
vaiheessa aamun sarastaessa saapui tohtori epiduraali. Onneksi. Tuntui taivaalliselta pystyä
rentoutumaan. Supistukset tuntuivat pieninä aaltoina parin-
kolmen minuutin välein kuten koko ajan siihenkin asti. Lähtiessä lääkäri jo
kuitenkin mainitsi, että joskus annostus on pitkäselkäiselle ihmiselle pitemmän
päälle riittämätön. Neljä tuntia meni hyvin, sitten uutuusmallin kipupumppu teki
tepposet, puudutusaineelle tuli puolen tunnin katko, jonka aikana vaikutus
lakkasi lähes kokonaan.
Kymmenen tuntia oli mennyt,
kohdunsuu kuusi senttiä auki,
aukeaminen lähes pysähtynyt eikä kivunlievityksen kannalta enää kuulemma mitään
tehtävissä. Onneksi siinä vaiheessa luonto puuttui peliin ja sumensi ajatukset
ja ajantajun yhteistyössä ilokaasun kanssa. Lääkärit miettivät kuinka paljon
oksitosiinia uskalletaan sektion kokeneelle tiputtaa. Supistukset tulivat
jatkuvina tunnista toiseen. Muutaman kerran kuuntelin kimeää ulinaa ja huomasin
sen olevan minä itse joka ulisin. Taas alkoi väijyä sektion uhka ilmassa.
Päätettiin katsoa vielä tunti. Seitsemäntoista tunnin jälkeen tuntui
uskomattomalta kuulla kätilön ilahtuneet sanat: "Täällä on kuule nyt kaikki auki,
senku ruvetaan ponnistamaan!"
Vääntäydyin miehen ja kätilön avustuksella
sängyn laidalle seisomaan ja punnasin ja punnasin. Helvetillistä!!! Muistan
ajatelleeni, että näin kipeää ei voi ottaa. Tunsin silti, ettei mikään liiku
mihinkään. Siinä vaiheessa alkoi jo usko pettää, ja hysteerisesti rääkyvänä
minut nostettiin perinteisesti sängylle puoli-istuvaan asentoon. Kätilö kurkkasi
tilanteen ja joku lippa oli kuulemma luiskahtanut eteen.
No, lippa sivuun ja
aloitetaan uudestaan. Itse olin valmis luovuttamaan ja ulisin imukuppia
paikalle. Vauvaa kuulemma täytyisi silti vähän saada liikkumaan ensin. Ponnistin
kätilön käskystä, itse en tuntenut muuta kuin jatkuvaa tuskaa. Lääkäri tuli
imukuppinsa kanssa, tutki tilanteen ja kertoi, että kaikki sujuu niin hyvin,
ettei imukuppia kannata kuitenkaan käyttää. Saisin vauvan kuulemma itse ulos,
mutta tulokas on niin kookas, ettei se hetkessä ponkaise esiin. Ajattelin, että
etkö sinä käsitä että minä en jaksa!!!!
PONNISTA,
PONNISTA!
Ponnistusten välillä vajosin pimeään,
mies puristi olkapäästä ja kertoi kuinka rakastaa omaa rohkeaa vaimoaan. Se
oli uskomatonta. Itse tunsin itseni ulisevaksi luuseriksi, joka ei jaksa
tuskailla edes oman pienen vauvan tähden.
Ja sitten tuntui pää. Kätilö teki
epparin, seuraavalla parilla ponnistuksella tuskan huipennus - luulin että
kuolen - ja pää oli syntynyt. Seuraavalla ponnistuksella kätilö lupasi auttaa
vauvan ulos, plups ja plups.
Uskomaton helpotus, se pieni hiljaisuus ja sitten
vaimea varovainen parkaisu: "Minä olen täällä, isi ja äiti". Se hetki oli kyllä
kaiken sen vaivan arvoinen. Pieni käärö rinnan päälle, pyöreät silmät ja
valtavat nyrkit. Oma pikkumies oli tullut maailmaan.
Kahdeksantoista ja
puoli tuntia, ponnistusvaihe tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Tikkejä moneen
kerrokseen useampia kymmeniä. Ensimmäinen alatiesynnytys ja vauvan paino 4690g.
Päänympäryskin oli 37,5 cm. Mutta se päättyi hyvin, pikkumies syntyi terveenä ja
minäkin paranin muutamassa viikossa ennalleen.
Nyt kun olen kokenut sekä sektion
että pitkähkön synnytyksen en osaa sanoa kumpi lopulta oli rankempi kokemus.
Kumpaakaan ei kannata kuitenkaan pelätä, siinä vaiheessa kun oma rohkeus ja
jaksaminen pettää on hyvä tietää olevansa osaavissa käsissä.
- Pömppömaha