Tämä synnytys
oli minulle jo kolmas, tosin edellisestä oli jo 12 vuotta.
Laskettuun
aikaan oli vielä pari viikkoa, kun lähdin iltapäivällä
käymään kirjastossa kävellen. Matkalla tunsin lieviä
supistuksia, mutta ne eivät olleet mitenkään kivuliaita,
joten lainasin kirjat ja kiertelin kaupoissa katsomassa
vauvatavaroita.
Supistukset
tulivat nyt jo kymmenen minuutin välein ja kävelin
hakemaan mieheni, joka oli korjaamassa kaverinsa autoa.
Yhdessä lähdimme ensin kotiin hakemaan sairaalalaukkua,
lapsivettä oli alkanut jo "tihkua". Sairaalassa kätilö
tutki minut ja sanoi, että minun ei ole vielä pakko jäädä,
joten lähdin takaisin kaupungille. Tunsin oloni ihan hyväksi,
lukuun ottamatta supistuksia jotka tuntuivat hieman
hankalilta mutta eivät kivuliailta.
Sinä päivänä
oli neuvolassa synnytysvalmennuspäivä, ja koska tämä
lapsi oli mieheni ensimmäinen, päätimme mennä mukaan. Päätökseen
varmaan vaikutti myös se, että tunsin oloni vähän
turvallisemmaksi, kun lähelläni oli joku
vauva-asiantuntija. Supistukset tuntuivat hieman hankalia
istuessani epämukavalla tuolilla ja pelkäsin koko ajan että
lapsivesi tulee ja sotkee paikat. Synnytysvalmennuksen jälkeen
lähdin uudestaan sairaalaan.
Sairaalassa puin
päälleni sen "ihanan vaaleanpunaisen" ja saimme
valita mihin huoneeseen menisimme ja miten halusin synnyttää:
sängyssä, tuolilla vai säkkituolissa. En kuitenkaan
saanut viettää aikaa tässä huoneessa, vaan kätilön
tutkittua minut siirryin suoraan synnytys huoneeseen.
Supistukset tulivat nyt parin minuutin välein ja olivat
todella kivuliaita.
En halunnut kävellä
enkä muutakaan. Kylpyyn olisin halunnut mennä, mutta ne eivät
päästäneet, sillä lapsivettä oli kuitenkin jo tullut.
Supistukset olivat nyt todella kivuliaita ja kaikki
toimenpiteet sattuivat. Pyysin epiduraalipuudutusta ja lääkäri
tulikin laittamaan sitä, mutta se ei onnistunut, sillä en
voinut kipujen takia mennä sikiöasentoon. Lopuksi minulle
pistettiin kohdunsuun puudutus. Se vasta sattuikin, vaikka lääkäri
laittoi sen supistusten yhteydessä, mutta tämä puudutus
auttoi, ja supistusten kivuliaisuus loppui kokonaan. Lepäilin
ja torkahtelinkin, vaikken ollut edes väsynyt. Lapsen sydänäänet
kuuluivat voimakkaina ja olo oli todella auvoinen.
Ja sitten yhtäkkiä,
tuntui että alapääni oli revitty kahtia. Koska olimme
kahden mieheni kanssa synnytyshuoneessa ja soittokello ei näyttänyt
toimivan. Mieheni lähti hakemaan apua. Oli hoitajien
vuoronvaihtoaika eikä hän ensin löytänyt ketään.
Kun hän vihdoin tuli takaisin, lapsen sydänäänet olivat
lakanneet kuulumasta ja olin todella peloissani.
Kätilö yritti
laittaa sydänääninauhaa uuteen paikkaan, mutta en
suostunut. Mitä hyötyä siitä enää olisi, että
kuulisimme ne, ajattelin ja sanoinkin hänelle että kohta
lapsi syntyy ja katsotaan sitten. Näin jälkeenpäin se oli
aika typerää, mutta ne kivut olivat ihan hirveät.
Ponnistin lapsen ulos nopeasti. Poika oli terve eikä
ollut kärsinyt synnytyksestä. Toivuin nopeasti runsaasta
verenvuodosta huolimatta.
Siinä se oli.
Synnytys kesti vajaa kolme tuntia. Soittokello oli jäänyt
kiinnittämättä paikoilleen, ja se ettei mieheni ensin löytänyt
ketään, johtui siitä että hoitajilla oli tosiaan
vuoronvaihtopalaveri ja toisen äidin synnytys alkoi samaan
aikaan. Harvinaista ehkä, sillä täällä ei yleensä
syntynyt kuin pari, kolme lasta viikossa, ja nykyisin
synnytykset onkin siirretty yliopistolliseen
keskussairaalaan noin 75 km:n päähän. Jos nyt synnyttäisin
jäisi shoppailut supistusten alettua vähemmälle. :-)
Seuraavana
aamuna henkilökunta halasi ja onnitteli vauvan johdosta.
- Anne ja
Mikko-poika
