Raskauteni oli
ylittänyt yhdellä päivällä lasketun ajan, kun lähdimme
mieheni kanssa synnärille lapsivesiepäilyn vuoksi noin klo
15.00. Käynnistä tuli kuitenkin turha, koska lapsivettä
ei ollut tihkunut, eikä supistuksiakaan ollut yhtään.
Pääsimme siis kotiin, kunnes n. viiden maissa alkoi tulla
jonkinlaisia tuntemuksia alavatsaan. Ne alkoivat heti
säännöllisinä, mutta koska olimme jo aikaisemmin samana
päivänä käyneet synnärillä (turhaan) en halunnut
hoppuilla lähdön kanssa, jos vaikka olisikin taas jokin
väärä hälytys, kun ei kivutkaan olleet mitenkään
pahoja.
NYT
MENNÄÄN!
Sitten puoli
kahdeksan maissa, valittelin miehelle oloani, ja hän totesi:
"Nyt mennään!!" Sanoin vain, että katselen
salkkarit ainakin ensin, ja sitten mennään, jos nämä eivät
lopu. No, eiväthän ne loppunut, ja sitten mentiin!
Synnärillä
heti tuli vastaan aivan ihana kätilö, jonka kanssa jaksoin
vielä vitsailla, että toivottavasti synnytykseni on yhtä
helppo kuin Kauniiden ja rohkeiden Brookella :D Minulta
alettiin mitata supistuksia, jotka tulivat edelleen
säännöllisesti 5 minuutin välein. Vaihdoin sitten
"hienot" sairaalavaatteet päälle ja kätilöt
ohjasivat minut ja mieheni odottelemaan josko synnytys
lähtisi etenemään. Kohtu oli auki vasta vaivaiset 2 cm.
Mies lähti 11
aikaan illalla kotiin nukkumaan ja lupasi aamusta tulla heti
takaisin. Illalla vielä tuli kätilö antamaan minulle
jonkin kipulääkkeen (ruiske) ja hieman unilääkettä
jotta saisin nukuttua. Yö meni siinä pyöriessä ja
hyöriessä sairaalan epämukavalla sängyllä eikä
unilääkkeestä ollut mitään hyötyä.
Aamulla klo 8.30
sain aamiaista. En kyllä oikein maistunut, mutta
söinpähän kuitenkin ihan syömisen ilosta. Aamupalan
jälkeen kätilö tuli katsomaan, onko edistystä
tapahtunut, ja kohtu ei ollut auennut kuin 1 cm illasta.
Supistuksetkin alkoivat jo tuntua todella ikäviltä, mutta
pakko oli kestää.
Mies saapui
paikalle joskus 9-10.00 välissä ja sai päälleen myös
sairaalavaatteet. Meidät siirrettiin synnytyssalin
puolelle. Ja taas kokoajan seurattiin supistusten
voimakkuutta. Aikaa siinä sitten kului ja kului ja kului...
tuntui todella piinaavalta.
Joskus 12-13
aikaa kätilöt alkoivat kyselemään, haluanko jotain
puudutetta, epiduraalia tms. En vielä kuitenkaan
ottanut muuta kuin ilokaasua, josta ei ollut mitään
hyötyä minulle. Mieskin kokeili eikä kuulemma
hänelläkään tuntunut missään.
LOPULTAKIN
VAUHTIA
Joskus hieman
ennen kolmea olin auki 5 cm ja paikalle kutsuttiin
lääkäri puhkaisemaan kalvot ja laittamaan minulle
paraservikaali -tipan. Samalla laitettiin myös epiduraali
(josta ei ollut minulle hyötyä) ja synnytys lähti
etenemään hurjaa vauhtia. Kohtu oli auennut 10 cm ja kello
oli suurin piirtein varttia vaille neljä.
Sitten alkoi
ponnistelu, ja tuntui että vaikka kuinka ponnistin, ei
vauva liikkunut yhtään ulospäin. Supistukset kävivät
todella kivuliaiksi ja lopulta minulle kerrottiin, että he
avittavat nyt vauvaa imukupin kanssa. Vauvalla laski
sydänäänet, jota minulle ei kyllä tuossa vaiheessa
kerrottu vaan kuulin asian jälkikäteen.
Lopulta koin
helpotuksen tunteen kun tämä "pieni" prinsessa
päätti tulla!!
Hän oli niin
täydellinen, kun hänet laitettiin minun rintani päälle!
Sain sanotuksi vain "Oletpa sinä pikkuinen, äidin ja
isin rakas..." Miehellä meni siinä vieressä
"roska silmään" ja hän sanoi rakastavansa minua
<3
Katseltiin
siinä sitten toisiamme, kaikki kolme, ja isi sitten
katkaisi napanuoran. Pikkuinen vietiin punnitukseen ym. Hän
painoi 3840g ja oli 51cm pitkä, iso tyttö! Tyttö sai 9
pistettä, muuten olisi kuulemma voinut antaa 10, mutta kun
imukuppisynnytys verotti hieman.
Synnytyksen
kokonaiskesto oli reilu 22 h ja ponnistusvaihe 31 min.
Repesin hieman ja välilihaa leikattiin, mutta haava parani
reilussa 2 viikossa. Alku oli kyllä tuskaa, kun ei pariin
viikkoon voinut istua kun sattui niin...
Mutta tässä
sitä ollaan, hengissä selvittiin tuostakin kokemuksesta!
Ja se että mieheni oli mukana synnytyksessä oli 50% minun
kivunlievityksestäni! Siitä oli suunnaton apu, että hän
jakoi sen hetken minun kanssani!!
Siinä meidän
tarinamme... :)
-Nanna85 ja
tyttö 1kk-
