VASTAUKSET:
emppu05 - 20.09.2009 - 09:58
olipa kirjoituksesi koskettava. Itselläni ei ole kokemusta tuollaisesta, mutta sinuna juttelisin asiasta neuvolatädille tai tilaisin ajan joltain hyvältä lääkäriltä. kuten kirjoitit, negatiivisilla tapahtumilla on aivan varmasti vaikutus siihen, miten tunnet nyt. Keskustelu lääkärin (naisen) kanssa ja mahdollisen lääkityksen aloituksesta voisi olla apua. Itse olen joutunut turvatumaan esikoisen aikana masennuslääkkeisiin, koska olin niin itkuinen... -ja ne auttoivat. söin niitä ainoastaan vuoden verran ja se kannatti. hae rohkeasti apua. ja mitä påieneen nyyttiin tulee niin aivan varmasti opit rakastamaan häntä ja tuntemaan niitä tunteita jotka nyt ovat hukassa 
Älä vaadi itseltäsi liikaa, tutustu pieneen ihmiseen ajan kanssa. vielä koittaa se päivä, kun huomaat miten kiintynyt olet pieneen, ikiomaan nyyttiin. paljon haleja ja voimia
Piki78 - 20.09.2009 - 10:48
Voi kuule, älä sure tunteiden "puuttumista". On ihan normaalia, että rakkaus lapseen syttyy vasta tutustumisen kautta. Voin sanoa,että rakkauden tunne hulvahtaa ylitsesi, kun vauva alkaa hymyilemään sinut nähdessään. Se on niin ihanaa, että itsellä tulee vieläki itku vaikka sen saa kokea monta kertaa päivässä
Kohdallasi kyse voi olla myös synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Mulla on myös traumoja synnytyksestä. Synnytyssairaalasta tarjottiin mahdollisuutta käydä synnytys läpi (se pitäisi käydä siis heti synnnytyksen jälkeen...Mutta kohdallani ei niin toimittu Jorvissa 
), mutta vaihtoehtona oli vain synnytyksen hoitanut kätilö. En koe, että se auttaisi minua, sillä hän vain puolustelisi, että miksi synnytykseni hoidettiin kuin liukuhihnatyönä, minua kuuntelematta. Oksitosiini-epiduraalikierre oli kaikkea muuta kuin mitä olin toivonut. Tulinkin siihen tulokseen, että puhun synnytystä läpi ystävieni kanssa ja se on oikeasti auttanut. Lähipiirissäni on muitakin, joilla ollut vaikea synnytys, joten ymmärrystä olen saanut. Pystyisitkö sinäkin käymään tapahtunutta läpi jonkun kohtalotoverin kanssa?
(ja yksi mikä piristää on shoppailla on line! ;D Eli hanki jotain pientä kivaa itsellesi ja vauvalle syksyn kunniaksi 
)
mönkiäinen - 20.09.2009 - 11:20
Minulla on lähes samankaltainen kokemus, hätäsektio ja paljon muitakin negatiivisia juttuja loppuraskaudessa ja synnytyksessä. Olisin halunnut jo sairaalassa selvittää päätäni jonkun kanssa, mutta asia ei tuntunut kiinnostavan ketään. Otin asian puheeksi heti neuvolassa, mutta sielläkään ei paljon sympatiaa herunut, tuesta puhumattakaan. Itkeskelin tosi paljon ensimmäiset kuusi viikkoa ainakin, en tuntenut, että vauvani on minulle rakas.
Asia vaivaa minua vieläkin joltain osin, mutta suurimmaksi osaksi olen päässyt asioiden "yli". Poikani on nyt reilut kolme kuukautta vanha ja rakastan häntä yli kaiken Toivottavasti sinä saat apua jostain, koska yksin niitä asioita on käsittämättömän vaikea selvitellä. Niin kuin tuossa ylempänä on niin omat kaverit ja tuttavapiiri voi olla suureksi avuksi, yllättävän monelle on käynyt synnytyksessä jotain sellaista mikä jättää pahojakin muistoja. Tsemppiä kovasti!
aleksandra - 20.09.2009 - 11:43
Mulla synnytys käynnistyi aika rajusti verenvuodolla ja sitten ambulanssilla sairaalaan. Ja vaikka synnytys eteni hyvin ja oli kuulemma normaali synnytys niin silti se kaikki jäi mietittymään ja nyt tuntuu että sen kaiken tuskan jälkeen en enää koskaan halua lapsia. Vauvan ja minun siteen löytämiseen meni ainakin neljä kuukautta, tuntui tosi pahalta koska en pystynyt rakastamaan lastani niinkuin olin kuvitellut kun se oli vielä mahassa. Olin henkisesti ihan loppu ja itkin päivittäin ilman mitään syytä. Puhuin asiasta neuvolassa ja varasin lääkärille ajan. Sain heti ajan psykiatrianpolille ja käyn siellä juttelemassa säännöllisesti. Se että sain purkaa synnytyksen jälkeiset asiat jonkun tuntemattoman ja ammattilaisen kanssa, auttoi aivan hirveästi. Tyttöni on nyt 7 kuukautta ja viimeinkin tunnen ja pystyn sanoa että rakastan häntä aivan valtavasti! Suosittelen siis ehdottomasti että puhut asiasta neuvolassa tai omalla lääkärillä. Voimia! <3
Nimetön - 20.09.2009 - 11:48
Kiitoksia vastauksistanne
Oli todella lohduttavaa lukea että muillakin on ollut samanlaisia/kaltaisia tilanteita.
Olen pystynyt puhumaan miehelleni ja muutamalle ystävälleni sekä omalle äidilleni. Äitini ehkä kuitenkin ymmmärtää ja tukee parhaiten sillä hän on kokenut traumaattisen hätäsektion minun syntymäni kanssa. Puhumisen jälkeen aina helpottaa, mutta taas seuraavana tai sitä seuravana iltana tuntuu että ollaan ihan lähtökuopissa.
On päiviä jolloin asiat tuntuvat olevan todella kohdallaan, yleensä hyvin nukutun yön jälkeen. Tuolloin saattaa olla niin että ikäänkuin unohtaa koko asian olemassaolon eikä esim. neuvolakäynnillä puhu koko hommasta mitään.
Meillä oli viimeksi neuvola perjantaina ja tädin kysellessä vointia ja pärjäämistä kerroin hänelle kirkkainsilmin että kaikki on todella hyvin.
Nyt tuntuu todella vaikealta ruveta yhtäkkiä kertomaan että ei asiat niin hyvin olekkaan.
Neuvolatätimme on mukava ihminen mutta jotenkin koen kaikki ulkopuolelta tulleet neuvot kamalan negatiivisina ja ne tuntuvat käskyiltä ja pakottamiselta.
Etenkin hänen neuvonsa korvikkeiden ja tuttipullojen käytön lopettamisesta sai minut ihan tolaltani. Tunnen muutenkin äärimmäistä syylisyyttä ja itseni huonoksi äidiksi koska vauva ei saa imettyä rinnalla tarpeeksi maitoa ja joudun käyttämään rintakumia sekä pumppaamaan hänelle maidon. Korvikkeidenkin käyttö saa minut tuntemaan itseni todella huonoksi.
Ja kuitenkaan kukaan ei oikeasti painosta tai syyllistä minua mitenkään. Miehenikin päinvastoin tukee minua aivan kaikessa.
Äsken nukuttelin vauvaa sylissäni ja hän tuntui läheiseltä ja lämpimältä. Kuitenkin mua ahdistaa ihan kamalasti se että tuo tunne/olotila voi parissa minuutissa muuttua täysin. Että sitä ihan yhtäkkiä tuntee vauvan niin eteiseksi ja vaikka se itkisi tai hakisi muuten kontaktia en pysty kuin seuraamaan sitä sivusta enkä tunne mitään tarvetta lohduttaa pientä.
Miten sitä voikaan olla niin hukassa tunteidensa tai niiden puuttumisen kanssa.
just - 20.09.2009 - 12:06
Aika normaalia tuo on esikoisen kanssa...olethan ihan uudessa tilanteessa upouuden pikkuihmisen kanssa.
Mutta toisen kanssa oletkin sitten jo varmempi,valmiiksi koulutettu äiti...
Anna itsellesi aikaa.
Tepsukka - 20.09.2009 - 13:34
Ensimmäinen lapsi meilläkin tuli sectiolla. Minulla ainakin oli tunteet aivan yhtä hullunmyllyä hormoonien vuoksi. Toisessa hetkessä naurettiin ja kohta taas oli kyynel silmässä. Isäntäkin meinasi siihen hermostua.
Tämän hormoonirumban tajuttuani toisen lapsen kanssa olikin helpompaa. En kummemmin ihmetellyt omaa ailahteluani ja vietin mahdollisimman paljon aikaa pieni sylissä. Se jotenkin helpotti myllerrystä.
Ekan kanssa en voinut kuvitellakkaan korviketta ja kun 3kk iässä olisin halunnut antaaa sepä ei ottanutkaan.Sitten olinkin siinä kiinni 24/7 kun päivisin tunnin välein imi. Jos nvl:n ohjeiden mukaan pidensin syöttöväliä se söi useammin yöllä. Tunnen että lapsen myötä elämä on muuttunut mustavalkoisesta kummallisen harmaan sävyiseksi eli yhtä oikeaa tai väärää tapaa ei ole.
Toisen kanssa ollaankin menty melkeinpä koko vauva-aika korvikkeella ja en tunne olevani sen huonompi äiti kuin esikoisenkaan kanssa. Rahaa kyllä on palanut aika mukavasti ostomaitoon.
Huis hais hormooneille. Kamomillateetä kehiin ja kovasti voimahaleja sinulle ap! 
Rakkaus kyllä tulee vaikka se ensin antaisi hieman odottaa itseään. Onhan se ihan uusi ihminen sinun elämässäsi!
Ap - 20.09.2009 - 20:03
Tietääkö kukaan jotain asialle omistautunutta keskustelufoorumia tai nettios. josta voisi lukea lisää vastaavanlaisia kokemuksia?
aamu - 20.09.2009 - 20:54
Mun mielesta ei voi sanoa, etta on normaalia ensimmaisen lapsen kohdalla. Siis tarkoitan ihan hyvalla. Tuntuu kuitenkin, etta sinun kannattaa todella hakea ulkopuolista apua, ihan itsesi ja pienen vauvasi takia. Vuorovaikutus on sille pienella vauvallesi elinehto. Rohkeasti vaan puhut neuvolassa, vaikka olisit aiemmin sanonut kaiken olevan hyvin. Tai sitten soitat suoraan laakariajan itsellesi
Voimia Sinulle!
eevis - 20.09.2009 - 21:54
itsellä oli väsymyksen takia ahdistavia tunteita ja ne tulivat aina illalla...2kk jälkeen ne jo loppuivat. Pääsi ja tottui enemmän uuteen rytmiin. Ehkä olit kuvittelut lapsen erilaiseksi raskaus aikana? Kyllä se siitä varmasti kun lapseltasi tulee esiim oma persoona. Mutta tosiaan suosittelen ihan ammattiapua jotta pääsee juttelemaan. Itse olen käynyt terapeutilla ja se auttoi kummasti (muiden asioiden takia) Sieltä voi ilmetä jotain sellaista joka auttaa ymmärtämään miksi tunnet näin.
Voimia paljon ja niinkuin joku jo sanoikin, anna itsellesi aikaa.
s - 20.09.2009 - 21:55
Koskettava kertomus! Mielestäni sinulle on nyt jäänyt trauma synnytyksestä ja tarvitset ehdottomasti apua tilanteeseen!! Et ole huono äiti, vaan traumatisoitunut synnytyksestä, ja vauvankin vuoksi tarvitset asioille ulkopuolista käsittely-apua mahdollisimman pian... voimia sinne! ps. oman esikoisen kohdalla kesti puoli vuotta ennenkuin tunnesisidettä syntyi vaikka synnytys oli normaali, muuten hankala alku vei kaikki voimani..
Mettiäinen - 20.09.2009 - 22:02
Minulla ei ole omakohtaista kokemusta asiasta, mutta olen kyllä aamun kanssa samoilla linjoilla. Hae ihmeessä apua oloosi, aloita vaikka keskustelemalla neuvolassa. Ja vaikka viimeksi sanoit neuvolassa, että kaikki on hyvin, niin siellä varmasti ymmärretään, kun kerrot mielialasi ailahtelevan laidasta laitaan. Kerro asiasi, kuten kirjoitit noihin viesteihisi. Esim. tuo alla oleva lauseesi ei minun mielestä kuulosta normaalilta hormoniailahtelulta.
"Että sitä ihan yhtäkkiä tuntee vauvan niin eteiseksi ja vaikka se itkisi tai hakisi muuten kontaktia en pysty kuin seuraamaan sitä sivusta enkä tunne mitään tarvetta lohduttaa pientä."
Itsesi ja lapsesi tähden puhu asiasta ammattiauttajan kanssa. Kaikkea hyvää sinulle ja asiat varmasti järjestyvät parhain päin!!!
VASTAA
VIESTIIN
