PERHEKERHO KESKUSTELUT - PARISUHDE

toivottomat suhteet

alkoholistin lapsi - 03.07.2009 - 21:09

Tässä useampaakin viestiketjua lukeneena, päätin avata suuni. Hyvät kurjista suhteistanne ja epätoivoisista elämistänne kirjoittavat vanhemmat. En millään lailla halua väheksyä teidän kärsimyksiänne, mutta muistakaa ratkaisuja miettiessänne ensisijaisesti lapsianne. Lapsi, vaikka kuinka pienikin, vaistoaa hyvin herkästi mikä vanhempien välinen suhde on. Ja kärsii siinä missä vanhemmatkin, jos ei enemmänkin, koska ei kykene ymmärtämään aikuisten maailmaa.
Olen itse alkoholistin lapsi (nyt jo aikuinen) ja omat vanhempani eivät ymmärtäneet erota ajoissa. Päällisin puolin perheemme oli mitä onnellisin, vanhempani molemmat hyvässä virassa ja me lapset kilttejä ja lahjakkaita, mutta kotona totuus oli toista. Isäni alkoholin käyttö värittää useimpia lapsuusmuistojani. Kärsin lapsena suunnattomasti vanhempieni riidoista ja pelko niistä eli koko ajan mielessäni. Henkinen tasapainoni kärsi, jopa niin että useamman vuoden ajan mielessäni pyöri itsemurha, vain siksi että pääsisin ulos tuosta elämästä. Isäni oli ns. "hyvä isä", huolehti meistä lapsista siinä missä äitikin, mutta oli alkoholisminsa lisäksi sairaalloisen mustasukkainen, mikä loppuaikoina teki hänestä myös väkivaltaisen äitiäni kohtaan.
Muistan toivoneeni vanhempieni eroavan jo pienestä asti, mutta toiveeni toteutui vasta minun ollessa jo lähes täysi-ikäinen. Viimeiset 2-3 vuotta olivat kannaltani yhtä helvettiä, vaikka en koskaan fyysisesti joutunutkaan tilanteesta kärsimään olivat henkiset kärsimykset sitäkin suuremmat. Pelkäsin äitini hengen puolesta jatkuvasti, pelkäsin siksi olla pois kotoa ja jossain käydessäni pelkäsin kotiin paluuta. Minut tuossa tilanteessa pelasti nykyisen mieheni tapaaminen. Ilman häntä (ja hänen perhettään) minua tuskin enää olisi. Epäilen että kukaan lähipiiristäni tuskin tiesi todellista mielentilaani ja masennukseni vakavuutta, sillä lapsi on mestari peittämään ongelmansa jos luulee aiheuttavansa sillä vain lisää ongelmia rakkaille vanhemmilleen.
Muistakaa siis rakkaat vanhemmat, että näennäisesti ehkä koti voi olla lapsen kannalta paljon vahingollisempi kuin julkisesti jaettu perhe.

VASTAUKSET:

nikittä - 03.07.2009 - 21:38

Tää aloitus oli kuin minun kirjoittamani, elämäni onnen mennyt täysin samalla tavalla! Onneksi nyt kaikki on hyvin.

samaa mieltä - 03.07.2009 - 21:42

mulla on ollut vastaavanlainen lapsuus.. paitsi, et alkoholisti oli äiti ja meidän perhe ei ollut päällisinkään puolin kunnossa.. silti vieläkin mietin, miksi kukaan ei koskaan puuttunut asiaan. miksi vanhempani yritti (tai ei ne tainnut edes yrittää) pitää meidän tuhoon tuomitun perheen kasassa. kaikki nyt hyvin, kokemus on kasvattanut, mutta koskaan en unohda!

Nikitön - 03.07.2009 - 21:44

Oon tota miettinyt juuri omalla kohdallani että miten lapseni kokee sen kun isä on joka perjantai pienessä humalassa ja yöllä örisee sängyssä ja aamulla kävelee vessaan puol nukuksissa ja hoippuvana.Minä sitten oon ahdistunut ja seuraavana päivänä ärsyttää koko mies.Siinä menee sitten pari päivää kun vituttaa ja välit miehen kanssa on kireät ja kun viikonloppu taas lähestyy niin rupee vituttaa tuleva ja taas välit ovat kireät.Eli viikossa on pari päivää kun isä ja äiti tulee toimeen ja välillä ei ole kireyttä.
Poika on reilu vuoden.

Amelie - 04.07.2009 - 11:43

Peesaan täysin... Meillä vanhempien ero oli edessä jo kun pikkuveljeni syntyi (ikäero muhun 2vuotta) mutta sitä pitkitettiin ja pitkitettiin, ite en tuosta lähes 10 vuodesta muista mitään, en tarhaa/koulua, ystäviä, jouluja, lomia en mitään. Se mitä silloin on tapahtunu on pakko olla ollu jotain pienelle lapselle liikaa kun vie muistin totaalisesti. Veljeni taas muistaa kaiken, esim. kuinka MUN synttäreillä oli vieraita, kuinka isi ja äiti tappeli ja me oltiin ulkona piilossa. Niin se vaan kummasti mieleen vaikuttaa kaikki mitä ympärillä tapahtuu. Mä oon kyllä jo lakannut yrittämisen tuon muistin suhteen enkä kysele mitään, niin en satutakkaan itseäni.

Nyt nikittä - 05.07.2009 - 00:04

Tähän samaan ketjuun laitan myös oman tarinan pätkäsen.

Tuo kuulosti siihen saakka täysin tutulta mutta väkivalta oli silti toisinpäin. Isäni oli kyllä jatkuvasti humalassa, mutta äitini luuli olevan oikeutettu piestä isääni. Ja tiedän, tämä kuulostaa kummalta näin päin, mutta näinkin vaan voi olla.
Muistan vieläkin elävästi kun vanhempani "riitelivät" (todella lievä ilmaus) keskellä yötä ja minä en ollut varmaan 10.v edes kun istuin keskellä pimeää huonetta, itkin ja kuuntelin niiden riitelyä, pistelin neulalla sormiin reikiä ja piirtelin verisiä kädenjälkiä paperille. Noh, tällainen tapa purkaa pahaa oloaan jatkui pitkälle murrosikään asti.
Toivoin myös koko ajan että vanhempani jo eroaisi, mutta nämä oli päättänyt olla lasten takia yhdessä (VIRHE)
Yksi muistikuva teini-iässä on myös kun lähdimme keskellä yötä isovanhemmille "evakkoon" ja kannoin 5.v pikkusiskoani sylissä kun tämä itki ja kysyi: "Mitä jos äiti tulee ja lyö meitä kirveellä?" Siitä nyt tietenkään ei ollut pelkoa sillä fyysinen väkivalta ei kohdistunut meihin lapsiin, mutta kamalaa mitä kaikkea lapsi joutuukin pelkäämään!

Eli ihan samaa mieltä Ap:n kanssa. Miettikää tarkoin millaisessa ympäristössä lapsi joutuu elämään. Monesti ero voi olla kuitenkin se parempi vaihtoehto.

nikitön - 05.07.2009 - 12:19

Erosin lasteni isästä 4 vuotta sitten. Lapset olivat tuolloin 2,5-v. ja 2kk.
Syy oli alkoholismi. Ex-mieheni ei ollut koskaan väkivaltainen, mutta juomakausinaan (joita tuli 1-3kk välein ja jakso kesti vähintään 1 vk) hän joi aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kävi välillä kotona hiljaa horjuen ja hiipien nukkumassa ja lähti takaisin baareihinsa.
Kotona ei juonut.
Yhteiselämän aikana hän menetti 6 työpaikkaa viinan takia. Eromme jälkeen hän on menettänyt muistaakseni 4-5 vakituista työpaikkaa samasta syystä. En pysy enää laskuissa mukana.

Tuollaisessa jatkuvassa pelossa ja jännityksessä ei voi lapsia kasvattaa.
Toivon, ettei vanhempi lapseni ole saanut elinikäisiä traumoja jouduttuaan tällaista elämää katsomaan.
Emme tapelleet emmekä huutaneet, mutta minä olin täysin poissaoleva ja itkin päivät pitkät.

minä myös - 06.07.2009 - 09:31

tarina kuulostaa niin tutulta...
Miten hyvin muistankaan ne illat ja yöt kun itkin ja toivoin, että kun isä tulee kotiin se on tarpeeksi kännissä sammuakseen heti, eikä aloita "rähinää". Tai koulusta kotiin tullassa kaverit eivät voineet tulla meille ennen kuin olin käynyt tarkistamssa missä "tilassa" isä oli. Ja ne yöt jotka oltiin äidin kanssa kellarissa isää piilossa.... Isosiskoni on pystynyt antamaan isälle anteeksi, minä en.

ap - 06.07.2009 - 20:36

Voi kuinka paljon meitä onkaan.. Siis valitettavasti vielä paljon enemmän kuin kaikki me täällä..

Itse olen kaikesta huolimatta pystynyt antamaan anteeksi isälleni (hän kuoli kaksi vuotta sitten), äitiäni kohtaan tunteeni ovat sen sijaan ristiriitaiset ja sisariini pidän enää hyvin vähän yhteyttä. Hassunkurista, mutta totta.

Vaikka isääni ehkä olisi tilanteesta kaikista helpointa syyttää, koen kuitenkin asian niin, että hän oli sairas mutta ei osannut hakea apua. Sisariini olen puolestaan pettynyt, sillä he olivat kaikki aikuisia jo kun minä olin vielä alaikäinen ja keskellä kaikkea myllerrystä. Koin jääväni täysin yksin. Kaikissa suurimmissa kriiseissä tähän asti (tapahtumat ennen eroa, muutto kotoa äidin kanssa, isäni ensimmäinen läheltä-piti-kuolema, isän kuolema jolloin minä järjestin hautajaiset) kukaan ei koskaan kysynyt kuinka minä jaksan, tarvitsisinko apua, vaan kaiken keskellä olen ollut täysin heitteillä, saanut selvitä kaikesta itse. Onneksi sentään pahimpaan hätään tapasin nykyisen mieheni, joka perheineen auttoi minut yli pahimmasta. Äitini oli ennen eroa masentunut ja hoidossakin sen tiimoilta. Mutta silti en kykene ymmärtämään miksi hän ei toiminut, kun kerran eron aikoihin kysyi minulta haluaisinko minä jutella jonkun ammatti-ihmisen kanssa elämästäni ja vastasin että haluaisin. Koskaan en kuitenkaan sellaista tavannut, vaikka syytä ehkä olisi ollut...

VASTAA VIESTIIN

Lähettäjän nimi:

Viesti: