Onnittele e-kortilla
 ETUSIVU VANHEMMILLE LAPSILLE KOTI & KEITTIÖ E-KORTIT

WWW-PALVELUHAKEMISTO 

<<  Raskaus & odotus | Vanhemmille | Etusivulle
Vanhemmille - Raskaus, Odotus, Synnytys

Synnytys - Synnytyskertomukset - 47 tunnin maratonsynnytys

| Nettiopas: Raskaus, odotus, synnytys |

Synnytyskertomukset:
47 tunnin maratonsynnytys

---

Vauvelimme laskettu aika oli komeasti 6.12, itsenäisyyspäivä. Itsekin olin ollut aikoinani jouluvauva ja siksi iloitsin kovin siitä, että oma esikoisenikin syntyisi talven kynnyksellä.

Raskaus sujui kaikin puolin normaalisti, vaikka olinkin itse aika kipeä ja vaivainen koko ajan. Iloitsin valtavasti tulevasta vauvasta jo yhden keskenmenon kokeneena. Vauva oli todella rakastettu ja toivottu ja sitä odotettiin hartaasti.

Viimeisiin raskauskuukausiin löi leimansa tuleva Tehyn työtaistelu-uhka. Jorvin sairaala, johon meidän oli tarkoitus mennä synnyttämään (ja jossa kävimme jopa tutustumiskäynnillä) oli suljettavien yksiköiden listalla ja tuntui ettei kukaan osannut sanoa mitä meidän sen mahdollisesti sulkeutuessa pitäisi tehdä. Stressi oli kova ja murehdin vauvan syntymään liittyviä riskejä itkuisena yöt ja päivät.

Sitä suurempi helpotus olikin, kun sunnuntaina 18.11 kuulimme uutisista, että sovintolautakunta oli jättänyt yksimielisen sovintoehdotuksen: lakolta vältyttäisiin sittenkin. Olin niin helpottunut, että purskahdin itkuun. Mieheni vitsaili vatsalleni, että nyt saa vauveli syntyä: pääsisimme sittenkin Jorviin kaikkien suunnitelmien mukaisesti. Taisin vielä itse tokaista: "No nyt tämä vauva varmaan alkaa syntyä silkasta helpotuksesta jo tänä yönä!" Jorvin sairaala kun oli jo suljettu viikonlopuksi työtaistelu-uhan takia...

Kahdelta aamuyöllä, vain neljä tuntia varomattoman vitsailumme jälkeen, heräsin siihen että housuihin lorahti jotakin kovin märkää ja lämmintä. Laskettuun aikaan oli vielä liki kolme viikkoa. Könysin unisena vessaan, varmana siitä että kyseessä oli tahaton virtsankarkailu tai liiallinen valkovuoto. Mutta vessassa vettä valui jo polvitaipeissa asti ja hädissäni runnoin käsipyyhettä jalkoväliin. Pulssi oli varmasti kahdessasadassa: en voinut uskoa tapahtuvaa todeksi, mutta pakkohan se oli. Lapsivedet olivat menneet.

Herätin mieheni, joka pomppasi samantien unen keskeltä pystyyn, silmät ristissä rassukalla. Itse aloin olla kutakuinkin tyyni, mutta mies hätäili. Puhelimessa naistenklinikalle takkuili sanoissaan niin, että jouduin sitten itse kuitenkin tarttumaan luuriin. Emme pääsisikään Jorviin. Naistenklinikalle toivotettiin tervetulleeksi aamulla, tai sitten jos supistukset alkaisivat.

Koetimme nukkua hetken, mutta jännitys ja innostus olivat nostaneet molempien adrenaliinitasot huippuunsa. Pakkasimme keskellä yötä vasta edellisenä päivänä ostettuja eväitä sairaalakassiin ja mieskin sai oman trolleyn mukaansa, toivoimmehan perhehuonetta jossa voisimme yhdessä tutustua uuteen perheenjäseneemme. Hormoneista sekavana väsynyt mies alkoi katsella bussiaikatauluja, kunnes nauraen ilmoitin, että minähän en bussilla lähde naistenklinikalle ajelemaan, kun vettä valuu pitkin reisiä valtoimenaan.

Supistukset alkoivat maanantai-aamuna 19.11 siinä neljän aikaan, kaksi tuntia lapsiveden menon jälkeen. Olin riemuissani: tästä tämä lähtee käyntiin ja vauva syntyy! Kuudelta aamulla saavuimme taksilla Naistenklinikan eteen, toivoa täynnä, vaikka vieras paikka hermostuttikin.

Minut ohjattiin pieneen huoneeseen, jossa alettiin ottaa vauvalta sydänäänikäyrää ja minulta supistuskäyrää. Tunnin verran siinä makoiltiin, väsymys alkoi jo painaa itse kunkin silmäkulmassa. Ja odottelun päätteeksi selvisi, että supistukset olivat vielä niin avuttomia, ettei synnytyssaliin olisi asiaa pitkään aikaan. Jouduin osastolle 42, raskaana olevien osastolle. Mieheni lähetettiin takaisin kotiin nukkumaan eväskassien ja matkatavaroidensa kanssa.

Iltapäivällä olin jo lopen kyllästynyt ja uupunut sairaalaelämään: kaikki muut osastolla tuntuivat olleen siellä jo viikkoja tai kuukausia ties minkä raskauskomplikaatioiden takia ja minä hortoilin yksin omassa yöpaidassani käytävillä toivoen supistusten kiihtyvän ja voimistuvan. Aamulla olin jo soitellut tuleville isovanhemmille toiveikkaana kertoen, että vauva syntyy pian. Iltapäivällä alkoi jo usko loppua itseltänikin. Mieheni saapui pitämään minulle seuraa ja haahuilimme ympäri sairaalaa, kävellen loputtomia käytäviä supistusten voimistamiseksi. Ei mitään vaikutusta: illalla kahdeksalta mieheni lähetettiin uudelleen kotiin ja minä kävin varsin turhautuneena vuoteeseen, nyt tosin jo sairaalan yöpaitaan vaihtaneena. Supistukset tulivat noin 20 minuutin välein, kestäen vain surkeat puoli minuuttia kukin. Kipeitä ne kyllä olivat jo siinä vaiheessa.

Illalla kymmenen aikaan, kun olin turhaan koettanut nukkua pari tuntia, alkoi supistuksissa tapahtua muutosta. Kohta ne tulivat jo kymmenen minuutin välein, sitten kuuden, ja olivat todella kipeitä. Läähätin yksin vuoteessani, etten olisi herättänyt huonetovereita. Viimein, puolenyön aikaan, hälytin paikalle kätilön, joka otti hiukan käyrää ja käski sitten mennä suihkuun.

Suihkussa supistukset tuntuivat vain voimistuvan. Olin kivuissani, mutta innoissani. Joko se nyt syntyisi? Lapsiveden menostahan oli jo lähes vuorokausi! Suihkusta saapuessani minut tutkittiin ja kätilö totesi minun olevan parille sormelle auki. Sain petidiinipiikin kipuihin, ja sitten vielä jouduin takaisin vuoteeseen odottelemaan pääsyä synnytyssaliin.

Siinä kahden jälkeen aamuyöllä pääsin sitten viimein pyörätuolissa synnytyssaliin ja olin aivan innoissani. Soitin heti miehelle, joka heräsi levottomasta unestaan varsin nopeasti kuullessaan uutiset. Mieheni saapuessa paikalle kello kolmen maissa, istuskelin tyytyväisenä synnytyspallon päällä ja hengittelin ilokaasua, joka ainakin minulla tehosi todella hyvin. Kätilö oli mainio, tulimme loistavasti juttuun ja olin kaikin puolin hyvällä mielellä, vaikka petidiini olikin aiheuttanut minulle humalankaltaisen olotilan, johon ilokaasu toki toi oman lisänsä...

Supistukset olivat ärhäköitä tuntuen reisissä asti, ja luulin homman etenevän hienosti. Pettymys iski kuitenkin pian ankarasti: kätilön tehdessä sisätutkimusta, ilmeni etten ollut kuin sentin auki! Edellinen kätilö oli puhunut omiaan, liekö halunnut minusta eroon. Lapsiveden menosta oli jo reilusti yli vuorokausi ja supistuksiakin oli ollut 24 tuntia ja olin sentin auki. Itkuhan siinä tuli.

Aamun koittaessa tilanne ei ollut juuri edennyt ja mahtava kätilömme lähti kotiin nukkumaan. Lupasi tarkistaa illalla takaisin töihin tullessaan, kumpi meille oli putkahtanut. Usko siihen, että vauva syntyisi päivän aikana oli siis kova.

Päivä kuitenkin kului tuskallisen hitaasti. Uusi kätilö oli kylmä ja etäinen ja tiuski minulle. Olin kovin tuskissani ja kaipasin edellisen kätilön lämmintä sydämellisyyttä. Supistuskipu oli silmittömän kovaa, itkin ja oksensin vuorotellen. Mies tyhjensi oksennuspusseja ja täytti kuumavesipusseja vuorotellen. Oma ajantajuni alkoi kadota: muistan vain karjuneeni tuskasta, tarraten kaksin käsin ilokaasuletkuun. Jossakin vaiheessa sain lisää petidiiniä, joka heitti taas pään aivan sekaisin. Kipu ei paljon helpottunut ja olin varma, että kuolen.

Supistukset olivat pahempia kuin olin osannut koskaan kuvitella ja tulivat repien ja raastaen alle viiden minuutin välein. Niiden kesto oli kuitenkin edelleen niin lyhyt, että iltapäivään mennessä olin vasta kolme senttiä auki. Itkin tuskasta. Naapurisynnytyssalista kuului (jälleen) vastasyntyneen parahdus, ainakin kolmas sinä aikana kun itse olin kärvistellyt vuoteellani. Olin menettää tajuntani kivuista, ja siitä etten ollut nukkunut kahteen yöhön yhteensä kuin pari tuntia. Kätilö ei suhtautunut suopeasti pyyntöihini saada lisää kivunlievitystä, vaan totesi että jos haetaan epiduraali niin kestää vaan entistä pidempään. Anoin ja itkin epiduraalipuudutusta todella pitkään (siltä se ainakin tuntui). Kätilö sai minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, kun vaadin puudutusta: olinhan synnytyksen alussa ilmaissut toiveeni siitä, että olisi mukavaa ellei epiduraalipuudutusta tarvitsisi laittaa. Epiduraalin sijasta kätilö lisäsikin jo valmiiksi antibiootteja tiputtavaan tippatelineeseeni uuden pussin: oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia. Tämähän tietysti vain pahensi kipujani entisestään, ja tuntui että tilanne oli täysin karannut hallinnastani.

Viimein anestesialääkäri, silmälasipäinen mies, saapui paikalle. Lääkärin vitsit menivät minulta täysin ohi, makasin sängyllä itkien ja uikuttaen, mieheni silittäen hiuksiani kasvot kalpeina. Puudutus onnistui vasta kolmannella kerralla, mutta en edes tuntenut paikallispuudutuspiikkejä, vaikka lääkäri niiden laittamista pahoittelikin. Olin niin tuskissani, että minulle oli aivan sama montako piikkiä selkääni pistettäisiin, kunhan vain kipu edes hiukan helpottaisi.

Lopulta epiduraalin laitto onnistui ja jonkin ajan kuluttua kivut alkoivat helpottaa. Oli kuin olisin päässyt taivaaseen. Oksentaminenkin lakkasi kipujen myötä ja sain levättyä melko hyvin. Kuuntelimme rentoutusmusiikkia, mies kävi syömässä ja minä torkuin. Nukuin muutamia, ihania tunteja. Supistuksia tuli, mutta ne eivät enää sattuneet. Ikävä kätilö lähti kotiin ja saimme illansuussa jo kolmennen kätilömme, iloisen ja sydämellisen nuoren naisen, jonka kanssa tulin heti hyvin toimeen.

Vietimme mieheni kanssa aikaa katsellen TV:tä. Muistan, että ainakin Telenovela Mi Gorda Bella tuli katsottua, tapahtumista en kyllä muista tuon taivaallista. Jossakin vaiheessa epiduraali uusittiin. Olin auki viitisen senttiä, eli tilanne oli vielä kaukana valmiista. Tiistaipäivä alkoi kääntyä illasta yöhön ja minä olin edelleen synnytyssalissa.

Kätilö oli huolissaan supistuksista: ne eivät edelleenkään kestäneet kyllin pitkään. Hän otti oksitosiinitipan vähäksi aikaa kokonaan pois, ja paljastui että kohdun luonnolliset supistukset olivat loppuneet kokonaan. Sektio vaihtoehtona mainittiin ensimmäistä kertaa. Itse aloin siinä vaiheessa olla niin uupunut, että olisin ollut jo täysin valmis menemään leikkaukseen, olihan synnytystä takana kohta lähes kaksi vuorokautta. Kätilö kuitenkin ehdotti vielä yhtä konstia: oltaisiin hiukan aikaa kokonaan ilman oksitosiinia, ja sitten käynnistettäisiin tippa täydellä teholla. Joskus se kuulemma auttaa saamaan supistukset uudelleen käyntiin. Kohtuni ja minä olimme molemmat aivan poikki, mutta vauvan sydänäänet olivat edelleen niin hyvät ja voimakkaat, että suostuin suunitelmaan mukisematta. Sektioon ei mentäisi, ellei vauvan takia olisi pakko.

Supistukset alkoivat uudelleen tipan laittamisen jälkeen, ja olivat taas niin kipeitä, että epiduraalia oli jälleen pakko uusia. Tästä seurasi kyvyttömyys virtsata ja minut katetroitiin. Olin kuin kyborgi halvasta kauhuelokuvasta: letkuja tuli joka suunnasta kymmenittäin. Sängystä nousemisesta oli turha edes haaveilla, kun jalat eivät kantaneet minkään vertaa. Olin aivan poikki ja ilta vaihtui yöksi kun jo kolmas kätilömme sanoi meille hyvästit ja lähti kotiin. Neljännen kätilön tullessa olin vajaat kahdeksan senttiä auki ja supistukset tulivat jälleen verrattain harvaan. Sektio alkoi näyttää todennäköiseltä vaihtoehdolta.

Vuorokauden vaihduttua keskiviikon puolelle, havahduin levottomasta torkkumisestani siihen, että supistuksissa tuntui äkkiä olevan aivan uudella tavalla voimaa. Tuijotin käyrää epäuskoisena: kolmen minuutin välein. Sitten kahden. Kipu alkoi tuntua jo epiduraalin läpikin ja tunsin kuinka jokin painoi alaspäin sisälläni. Ilmeisesti oksitosiinitipan uusi aloittaminen täydellä voimalla oli sittenkin saanut supistukset uudestaan käyntiin. Soitimme kätilön paikalle samantien.

Kätilö kysyi, tunnenko tarvetta ponnistaa, mitä en epiduraalin vuoksi tuntenut. Tunsin kuitenkin selvästi vauvan painon, ja sillä pohjalla lähdimme ponnistamaan. Kätilö oli todella mahtava ja kannustava, vaikka ponnistaminen oli minulle hyvin vaikeaa. Myös mieheni kannusti uskomattoman hyvin, eikä missään vaiheessa livennyt viereltäni. Ponnistuksen alkuvaiheissa kätilö katosi joksikin aikaa jättäen meidät kahdestaan ponnistamaan, mutta palasi onneksi takaisin, minkä jälkeen sainkin uutta voimaa ja päättäväisyyttä ponnistamiseen.

Ajantajuni katosi ponnistamisen aikana kokonaan. Kun kuvittelin ponnistusta kestäneen noin 15 minuuttia, sanottiin minulle, että takana oli jo tunti! Olin uupunut ja supistuskipu oli aivan silmitön. Joka ponnistuksen aikana pelkäsin, että taju lähtee kun silmissä pimeni ja korvissa soi. Kätilön uskomattoman hienon tsemppaamisen ansiosta jaksoin kuitenkin jatkaa ja sain uskoa siihen, että vauva tulee joskus ulos.

Jossakin vaiheessa alettiin puhua imukupin hakemisesta paikalle, ja muistan saaneeni ajatuksesta uutta voimaa: päätin, että sitähän ei tarvita, minä ponnistaisin vauvan ulos vaikka väkisin. Lakkasin pelkäämästä repeämistä ja kipua ja ponnistin niin lujaa kuin pystyin. Kätilö leikkasi episiotomiahaavan, mitä en edes tuntenut, ja kannusti edelleen ponnistamista. Jossakin välissä mieheni sai käydä katsomassa vauvan päälakea, joka oli jo selvästi esillä, ja tästä tajusin itsekin lopun olevan kohta lähellä. Muutaman hurjan kivuliaan ponnistuksen jälkeen minusta äkkiä tuntui, kuin paikkani olisivat revenneet kahtia kun kätilö venytteli ja kaivoi vauvaa ulos, ja sitten kuulinkin kätilön sanovan: "Pää on syntynyt!"

En voinut uskoa asiaa todeksi, vaan tokaisin: "Ihanko totta?" Todeksi homma minulle kuitenkin vakuutettiin. Nyt kätilö käski minun vain rentoutua, en saanut enää ponnistaa. Seurasi muutama hyvin epämiellyttävä hetki, kun kätilö kaivoi olkapäät ulos ja veti vauvan esiin. Tuntui, kuin sisäelimiä olisi revitty pihalle, mutta sain voimaa mieheni kädestä ja siitä, että tajusin homman viimein olevan ohitse. Samassa vauva olikin ulkona, kuulin sen ihanan parkaisun ja sekä mieheni, että kätilön kertovan, että poikamme oli syntynyt.

Kun poika, verisenä ja limaisena, nostettiin vatsani päälle, unohdin saman tien kaikki synnytyksen vaivat ja kivut. Seurasi huumaava, euforian kaltainen olotila kun rakastuneena katselin pikkuista, turvonnutta ja mustelmaista vauvaani. Lapsiveden menosta oli kulunut 47 tuntia ja olin aivan poikki, mutta koskaan ennen en ollut ollut yhtä onnellinen. Poikamme oli terve, kaunis ja täydellinen!

- Minea

-

LISÄÄ KERTOMUKSIA

KESKUSTELE

<<  Raskaus & odotus | Vanhemmille | Etusivulle

.


 .

| Etusivu | Vanhemmille | Lapsille | Koti & keittiö | E-kortit | Keskustelut | Info | Auer Media | Palaute |